Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation seurauskriteeri

=== Totuusehdot ===

Joskus kriittiseen avoimuuteen sanotaan kuuluvan sen, ettei ihmisellä ole ehdottomia käsityksiä tietyn käsityksen totuudesta tai epätotuudesta (W. Hare 1979: 89). Tämän katsotaan pätevän erityisesti sellaisiin kysymyksiin, joista asiantuntijoiden käsitykset ovat ristiriitaisia (Snook 1973a: 56). Tällaisissa asioissa ihmisen tulisi tämän näkemyksen mukaan säilyttää avoimuutensa eikä ottaa kantaa puoleen tai toiseen. 
	
Tämän luonnehdinnan mukaan kriittinen avoimuus on samaa kuin se ettei ota kantaa siihen, onko jokin käsitys tosi vai epätosi. Tämä on kuitenkin ongelmallista. Jokainen kannanotto on tietysti periaatteessa erehtyväinen. Tavallisesti ihmiset muodostavat kantansa käsiteltävän käsityksen totuudesta tarkastelemalla sen puolesta ja sitä vastaan esitettäviä perusteluja. Tiukasti ottaen kannanotto kohdistuu käsityksen perusteltavuuteen. Perusteltavuus on eri asia kuin totuus, koska jossain tiedollisessa tilanteessa voidaan pitää rationaalisesti perusteltuna käsitystä, joka on itse asiassa epätosi. Käsityksen rationaalinen perusteltavuus antaa kuitenkin syyn uskoa käsityksen totuuteen. Sikäli ei ole mielekästä pitää kriittisen avoimuuden tunnusmerkkinä sitä, ettei oteta kantaa käsityksen totuuteen. Tällainen kantaaottamattomuus voi olla joko periaatteellista tai ilmausta tietynlaisesta asenteesta. Jos se on periaatteellista, sen taustalla on joko relativismi tai tietoteoreettinen agnostisismi. Jos se on asenteellista, se on ennemminkin merkki älyllisestä passiivisuudesta ja älyllisen rohkeuden puutteesta kuin kriittisestä avoimuudesta. Jos kriittisesti avoimen yksilön täytyy odottaa asiantuntijoiden yksimielisyyttä, ennen kuin hän voi ratkaista oman kantansa asiaan, hänen niin sanottu kriittisyytensä alkaa erehdyttävästi muistuttaa auktoriteettiuskoa. Kantaaottamattomuus ei edistä keskustelua ja ongelmallisten kysymysten ratkaisua. Sitä tuskin voidaan pitää keskeisenä älyllisenä ihanteena.  
	
Väite jonkin käsityksen totuudesta sisältää samalla väitteen vastakkaisen käsityksen epätotuudesta. Jos haluan olla niin avaramielinen, että esittäessäni jonkin väitelauseen esitän sen niin avoimessa mielessä, että en samalla kiellä vastakkaisen väitelauseen totuutta, en onnistu sanomaan mitään. Jos väitän, että kissa juoksi pihan poikki tiettynä ajan hetkenä, väitän silloin tuon käsityksen todeksi ja vastakkaisen käsityksen epätodeksi. Joko kissa juoksi pihan poikki tuona ajan hetkenä tai se ei juossut. Tuskin olisi kriittisesti avoimempaa uskoa, että kissa jossain mielessä juoksi pihan poikki ja jossain toisessa mielessä taas ei juossut, niin että voitaisiin säilyttää avoin mieli näiden kahden ehdottoman vaihtoehdon välillä. Siinä mielessä kuin tässä esimerkissä puhutaan kissan juoksemisesta pihalla on ehdottomasti totta, että kissa joko juoksi tai se ei juossut. Väitelauseisiin sisältyy tämä vastakkaisen kannan poissulkeminen. 
	
Ne, jotka ovat sitä mieltä, että ei ole olemassa yleispäteviä totuuksia maailmasta, vaan vain erilaisia tapoja tulkita sitä, ovat relativisteja. Relativistien mukaan voidaan pitää kiinni kahden vastakkaisen, keskenään ristiriitaisen lauseen totuudesta yhtä aikaa. Richard Rortyn kaltaiset relativistit haluaisivat samastaa kriittisen avoimuuden ja relativismin. Tähän näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Relativismikin joutuu olettamaan ainakin yhden ehdottoman totuuden, sen ettei ole olemassa ehdottomia totuuksia. On kuitenkin ristiriitaista väittää, että ei ole olemassa ehdottomia totuuksia, koska silloin pitää ehdottomana totuutena sitä, ettei ole olemassa ehdottomia totuuksia. Tällaista sisäistä ristiriitaisuutta tuskin voidaan pitää kriittisen avoimuuden tunnusmerkkinä.  
	
Rorty tosin pyrkii välttämään tämän ongelman sanomalla, että relativismi voidaan määritellä tällä tavalla sisäisesti ristiriitaiseksi ainoastaan sellaisen keskustelun kehyksessä, jossa oletetaan ei-relativistinen teoriatausta. Mielekkäämpää olisi hänen mielestään omaksua kehikko, jossa koko relativismin ja ei-relativismin välinen vastakkaisuus menettää merkityksensä ja katoaa. Hänen mielestään on lähdettävä siitä, että koko totuuskysymystä ei ole mielekästä edes herättää, koska ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä voisi merkitä että lauseet kuvaavat todellisuutta oikein. On turhaa väittää lauseiden vastaavan todellisuutta, koska tähän todellisuuteen ei ole itsenäistä kosketusta. Ei ole "tapaa testata väitteen tarkkuutta testillä, joka olisi riippumaton siitä menestyksestä, jonka tämä tarkkuus oletettavasti selittää" (Rorty 1991: 6). Koko kiista totuudesta on näennäisongelma, joka syntyy vääristyneessä teoriataustassa. Sen sijaan on  yksinkertaisesti lakattava pohtimasta kysymystä totuudesta ja ohjattava keskustelua hedelmällisemmille alueille. Jos näin tehdään, on Rortyn mielestä seurauksena se, että keskustelut koetaan miellyttävämmiksi ja antoisammiksi, koska ei jouduta pohtimaan sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua.
	
Rortyn mielestä kaikki ehdotetut kriteerit määräytyvät käytettävissä olevien kulttuuristen, käsitteellisten ja kielellisten mahdollisuuksien mukaan. Väitelauseiden tarkoituksena ei ole kuvata asioita niin kuin ne "todella ovat", vaan ne ovat yrityksiä kuvata asioita tavoilla, joita pidetään vakuuttavina, tyydyttävinä tai hyödyllisinä. Voidaan olettaa, että "totuus aina voittaa vapaassa ja avoimessa keskustelussa", mutta täytyy "tyytyä kutsumaan 'totuudeksi' sitä mikä sattuu olemaan tällaisten keskustelujen lopputulos" (Rorty 1989: 52). Vapaa yhteiskunta tyytyy kutsumaan "todeksi" (tai "oikeaksi" tai "oikeudenmukaiseksi") "sitä mikä sattuu olemaan vääristymättömän kommunikaation lopputulos, sitä mikä voittaa vapaassa ja avoimessa keskustelussa" (Rorty 1989: 67). Crosson luonnehtii tätä näkemystä seuraavasti:

{{lainaus|"Voittava" näkemys on se näkemys, jonka keskusteluun osallistujat yleisesti hyväksyvät, koska se näyttää perustellulta niiden kriteerien valossa, joita keskustelu edellyttää. ─ ─ se mitä kutsumme "totuudeksi" on yksinkertaisesti sitä, mistä saavutamme yksimielisyyden, sen jälkeen kun keskustelu on kadottanut kiihkeytensä ja kiistelemme enää vain yksityiskohdista. (Crosson 1990: 116.)}}

Välttääkseen klassiseen relativismiin sisältyvän sisäisen ristiriitaisuuden Rorty pidättyy väittämästä mitään siitä, miten asiat todella ovat. Hänen mielestään väitelauseet ovat pelkästään suosituksia siitä, miten asioista pitäisi puhua, sen sijaan että ne väittäisivät, miten asiat "todella" ovat. Minkälaisista syistä ihmiset sitten tämän näkemyksen mukaan omaksuisivat tietyn sanaston, tietyn tavan puhua asioista? Rortyn mielestä ainoa syy olisi, että se on heidän mielestään vakuuttavampi tai hedelmällisempi kuin muut vaihtoehdot. Ihmisten välistä keskustelua hallitsevat sellaiset sanastot ja käsitejärjestelmät, joita yleisesti pidetään mielenkiintoisina tai vetoavina. (Crosson 1990: 116-117.)
	
Jotta tämä näkemys ei olisi sisäisesti ristiriitainen, sitä ei voida ymmärtää todeksi kuvaukseksi siitä, mikä on kielen ja maailman suhde, vaan eräänlaiseksi suositukseksi puhua kielestä tietyllä tavalla. Jos yhteisö pitää tätä kuvausta tyydyttävänä, se voi luopua vaivalloisista pohdinnoista, jotka koskevat kielen suhdetta todellisuuteen, ja keskittyä keskustelemaan sellaisista asioista, jotka se kokee tärkeämmiksi, kuten yleismaailmallisen yhteisön luomisesta. (Crosson 1990: 117.)
	
Tämän näkemyksen mukaan filosofisen kielen tehtävä on samanlainen kuin runouden ─ se tarjoaa ihmisille uusia tapoja katsoa maailmaa. Filosofin suhde hänen käyttämäänsä kieleen on jossain mielessä ironisen etäinen, koska kieli on satunnaisen kehityksen tulos eikä voi kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. 
	
Rortyn näkemys ei kuitenkaan todista, etteikö olisi mahdollista esittää maailmaa koskevia väitteitä, jotka ovat tosia tai epätosia. Hän ainoastaan suosittelee, että lakattaisiin puhumasta siten, ja olettaa, että jos hänen suositustaan noudatetaan, olo tuntuu paremmalta. Tässä mielessä Rortyn näkemys pidättyy suoranaisesta argumentaatiosta. Jos se määritellään argumentoivaksi näkemykseksi, siitä tulee sisäisesti ristiriitainen. Siksi sitä on vaikea käsitellä vastakkaisen näkemyksen vasta-argumenttina. 
	
Tämä Rortyn puolustama näkemys on kuitenkin ongelmallinen kriittisen avoimuuden luonnehdintana. Sen edellytyksenä on, että ihmiset eivät ole edes avoimia totuuskysymykselle. Koko kysymys olisi hänen mielestään unohdettava. Pelkkä avoimuus tälle kysymykselle merkitsee Rortyn mielestä harhautumista oikealta polulta. Tämä suojaa Rortyn filosofian perusoletukset kokonaan kritiikiltä. Niiden kyseenalaistaminen on jo lähtökohdassaan määritelty epämielekkääksi.