Muokataan osiota sivusta Raamatun alkukertomuksien luotettavuus

==1. ja 2. lukujen väitetty ristiriitaisuus==

Lisäksi on helppo vastata väitteeseen ensimmäisen Mooseksen kirjan kahden ensimmäisen luvun ristiriitaisuudesta.

Koska on ajateltu, että 1. Moos. 1 ja 2 ovat väkisin yhteen liitettyjä myyttejä on myös oletettu, että ne ovat ristiriitaisia. Luvuissa on nähty erilainen luomisjärjestys. 

Ensimmäisessä luvussa luomisen järjestys on seuraava: (1) taivas ja maa, (2) kasvit ja eläimet ja (3) ihminen. Toisessa luvussa järjestys olisi (1) maa ja taivas, (2) Adam, (3) kasvit ja eläimet ja (4) Eeva. Näin ensimmäisessä luvussa Adam luodaan kasvien ja eläinten jälkeen, kun taas toisessa luvussa Adam luodaan ennen kasveja ja eläimiä.

Kuitenkaan juutalaiset oppineet eivät koskaan nähneet tässä mitään ristiriitaa tai ongelmaa. Mistä on kyse?

Kyse on heprean verbien aikamuodoista. Toisen luvun teksti voidaan lukea joka (a) “[...] Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut [...].” tai sitten (b) “[...] Herra Jumala oli muovannut maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut [...]” [ja vei ne ihmisen luo]. Selitys on se, että heprean kieli ei erottele imperfektiä (esim. muovasi), perfektiä (on muovannut) ja pluskvamperfektiä (oli muovannut) niin kuin suomi ja useimmat suomalaisille tutut kielet. Raamatun heprea erottelee toisistaan ainoastaan menneen ajan ja tulevan tai nykyisen ajan. Heprean aikamuotojen (oikeammin aspektien) määrittely ja nimeäminen on hyvin monimutkaista, mutta voidaan vetää mutkia vähän suoriksi ja sanoa, että Raamatun hepreassa on kaksi pääasiallista aikamuotoa ja kaksi näistä johdettua sivuaikamuotoa. Menneen ajan pääaikamuotoa kutsutaan kielioppitraditiosta riippuen perfektiksi (eri asia kuin suomen perfekti!) tai afformatiivikonjugaatioksi (lyhenne AK). Tulevan tai nykyisen ajan pääaikamuotoa puolestaan kutsutaan imperfektiksi (eri kuin suomen imperfekti!) tai preformativikonjugaatioksi (lyhenne PK). Omituinen piirre on se, että kun AK-muodon eteen kiinnitetään ''ja''-sana, syntyy sivuaikamuoto AK consecutivum eli perfectum consecutivum, jonka merkitys on päinvastainen eli se kuvaa tulevaa tai nykyistä aikaa. Vastaavasti PK-muodon merkitys kääntyy päinvastaiseksi, kun sen eteen kiinnitetään ''ja''-sana ja muutetaan vähän vokaaleja. Tällöin syntyvän menneen ajan sivuaikamuodon nimitys on PK consecutivum tai imperfectum consecutivum tai narratiivi.

Valinta samanmerkityksisten pää- ja sivuaikamuotojen välillä liittyy lähinnä sanajärjestykseen. Lisäksi narratiivi on nimensä mukaisesti (latinan ''narrare'' = kertoa) erityisen yleinen kertovissa historiateksteissä kuten ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ja Kuningasten kirjoissa. Mitään tekstikohtamme kannalta oleellista merkityseroa pää- ja sivuaikamuodon välillä ei voida osoittaa. Täysin kontekstista eli asiayhteydestä riippuu, onko narratiivi tai AK käännettävä suomeksi imperfektillä, perfektillä vai pluskvamperfektillä (vai jopa preesensillä joskus). <ref> Mikä tahansa Raamatun heprean kielioppi, ks. esim. Ernst, Alexander B. 2015: Kurze Grammatik des Biblischen Hebräisch. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener Verlagsgesellschaft mbH. § 28k & §29d.</ref> Puheena olevassa kohdassa 1. Moos. 2:19 ratkaisee siis, suhtautuuko kääntäjän esiymmärrys Raamatun tekstiin jo lähtökohtaisesti sisäisesti ristiriitaisena vai edes potentiaalisesti ristiriidattomana. Jos tekstille annetaan mahdollisuus, täytyy valita käännökseen pluskvamperfekti eli '''''oli muovannut'''''.

Jo Luther, joka oli kielellisesti lahjakas heprean osaaja, ymmärsi tämän, ja käänsi ylistetyssä Raamatun saksannoksessaan jakeeseen 2:19 alkutekstin narratiivimuodon ''wajjīṣær'' pluskvamperfektillä ''gemacht hatte''. Nykyisissä ''Lutherbibelin'' versioissa, jotka Saksan protestanttinen kansankirkko on "tarkistanut", viimeksi vuonna 2017, pluskvamperfektin tilalle on vaihdettu tässä kohtaa imperfekti ''machte''. Suomenkielisen Biblian käännöskomitea 1770-luvulla luotti Raamatun arvovaltaan, ja Bibliassa lukeekin: "Herra Jumala oli tehnyt maasta kaikkinaiset eläimet kedolle". Samoin toimii ruotsinkielinen Kaarle XII:n Raamattu. Uudemmista käännöksistä pluskvamperfektiä käyttää mm. ruotsinkielinen Folkbibeln, englanninkieliset English Standard Version ja New International Version sekä Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon uusi (2017) suomennos.

Joku saattaa vedota nyt hellenistijuutalaisten laatimaan varhaiseen Vanhan testamentin kreikannokseen Septuagintaan ja huomauttaa, että Septuaginta kääntää ''wajjīṣær''-muodon aoristilla ''éplasen''. Aoristi on kreikan vaikeasti hahmotettava ja monikäyttöinen aikamuoto, joka useimmin suomennetaan imperfektillä. Jos ylipäätään halutaan antaa auktoriteettiasema Septuagintan tekemille tulkinnoille, voidaan järkeillä seuraavasti. Vaikka kreikassa oli olemassa myös erillinen pluskvamperfekti, sen käyttö oli käymässä harvinaiseksi, ja muutenkin aikamuotojen käyttö niin kuin muidenkin kielioppisääntöjen noudattaminen oli myöhäisessä ja monin tavoin rappeutuneessa koineekreikassa, jota Septuaginta ja Uusi testamenttikin edustaa, erittäin horjuvaa.

Mielenkiintoista on myös huomata, että Septuaginta käyttää muualla aoristia kohdissa, joissa mm. 1992 ja 1933 käännöksetkin käyttävät mukisematta pluskvamperfektiä. Näin esim. 1. Sam. 28:3. Konteksti jakeelle on, että kuningas Saul jahtaa Daavidia ja kun ei onnistu saamaan tätä kiinni, hän myöhemmin luvussa 28 etsii käsiinsä En-Dorin noidan pyytääkseen tältä apua. Jae 3 on parenteettinen välihuomio, jossa todetaan, että Samuel oli kuollut ja Saul oli karkottanut noidat maasta (oikeastaan hän oli ajanut heidät maan alle ja ainakin yksi noita maassa oli vielä jäljellä, kuten myöhemmin luvussa selviää). Äsken vääräksi todetulla, pluskvamperfektin torjuvalla logiikalla tämäkin pitäisi kääntää niin, että Samuel kuoli (vaikka hän oli oikeasti kuollut jo edellä luvussa 25) ja että Saul karkotti noidat maasta (juuri kun hän oli aikeissa lähettää ja hetken päästä lähettääkin miehiä etsimään noitaa, jolta kysyä apua). Kuitenkaan tässä kohtaa 1992 ja 1933 käännöksetkään eivät käytä imperfektiä vaan pluskvamperfektiä, jolloin käännökseen ei synny sisäistä ristiriitaa. Kuka tahansa heprean tai eksegetiikan professori sanoisi, että konteksti edellyttää pluskvamperfektin valintaa käännökseen. Näyttää siltä, että luomiskertomus houkuttaa kääntäjiä kieliopin vääntelyyn ja tyhjien ristiriitojen sorvailuun enemmän kuin kuningas Saulin ammoinen amokjuoksu. Jos me annamme Raamatun auktoriteetille edes mahdollisuuden, valitsemme pluskvamperfektin ja voimme todeta Nietzscheä mukaillen, että ristiriita on kuollut. Der Widerspruch ist tot.

Edelleen joku saattaa kysyä, miksi edeltävässä jakeessa (1. Moos. 2:18) Jumala sanoo tulevassa aikamuodossa (PK): "Minä teen hänelle kumppanin" ja pian hän kärrää Adamille eläimiä kumppaniehdokkaiksi nähtäville, vaikka juuri totesimme, että eläimet oli luotu jo ennen Adamia. Selitys on tässä: Herra, kaikkitietävä Jumala, tiesi jo etukäteen, ettei mikään eläimistä kelpaisi Adamille sopivaksi kumppaniksi ja avuksi, joka kuitenkin Adamille oli tarpeen. Hän kuitenkin toi ne Adamille nähtäväksi, ilmeisesti sen takia, että tämä saisi valita. Hän valitsi naisen, Eevan. Jos Herra ei olisi antanut valita, Adam olisi ehkä jossain vaiheessa syyttänyt Herraa: "Tällaisen kumppanin sä mulle annoit, hirveän riivinraudan, etkä antanut edes valita! Olisin halunnu mieluummin vaikka koiran tai kirahvin!" Jumalan toimintatapa oli siis erittäin mielekäs, ja auttoi Adamia ymmärtämään, kuinka hienon ja arvokkaan ja sopivan kumppanin Luoja oli antanut hänelle. Huomaamme myös, että tuleva aikamuoto Jumalan repliikissä jakeessa 18 viittaa Eevan luomiseen eikä eläimiin, jotka oli jo luotu.

Vielä on syytä huomata, että ns. toinen luomiskertomus luvussa 2 kertoo asiat Adamin näkökulmasta, siinä missä ns. ensimmäinen luomiskertomus antaa universaalimman ja yleisluontoisemman kuvauksen. Luvussa 2 siis ikään kuin zoomataan Adamiin. Pluskvamperfekti ratkaisee myös jakeen 1. Moos. 2:9.