Muokataan osiota sivusta Anselm Canterburylainen

== Filosofia ==

Anselmia on pidetty ensimmäisenä tieteellisenä kristittynä [[wp:teologi|teologi]]na. Hänen ainoalla suuremmalla keskiaikaisella edeltäjällään, [[wp:Johannes Scotus Eriugena|Johannes Scotus Eriugena]]lla, oli enemmän taipumusta spekulaatioihin ja [[wp:mystiikka|mystiikka]]an. Anselm sen sijaan harjoitti teologista tutkimusta. Hän tunnisti järjen ja ilmoitetun totuuden välisen suhteen ja pyrki muodostamaan järkiperäisen uskonjärjestelmän.

=== Perusteet ===

Anselmin jatkuvana pyrkimyksenä oli tulkita kristillisen uskon sisältö järjellä ymmärrettäväksi ja kehittää järkeenkäypiä totuuksia jotka olivat kietoutuneet uskon sisälle. Ennakkovaatimuksena tällaiselle työlle oli kristillinen tietoisuus, vakaa usko. Anselm kirjoitti: ''”Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut intelligam. Nam et hoc credo, quia, nisi credidero, non intelligam.”'' (”En pyri ymmärtämään että uskoisin, vaan uskon että voisin ymmärtää. Sillä tästäkin uskon, että jos en ensin usko, en voi ymmärtääkään”). Mutta kun [[AW:S#usko|usko]] on saavutettu, on pyrittävä perustelemaan järjellä se, mitä uskomme. Olisi väärin olla tekemättä niin: ''”Negligentiae mihi esse videtur, si, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus, intelligere.”'' (”Katson sen epäonnistumiseksi velvollisuuksiamme kohtaan, jos sen jälkeen kun olemme saavuttaneet vankan uskon, emme pyrkisi ymmärtämään mitä uskomme”).

Anselmin tietoteorian perusteet sisältyvät hänen teokseensa ''De Veritate'', jossa hän käsittelee totuutta tietona, tahtomisena ja asioissa, ja kohoaa ajatukseen absoluuttisesta totuudesta, jossa kaikki muut totuudet ovat osallisina. Tämä absoluuttinen totuus on [[Jumala]] itse, joka on samalla lopullinen perusta tai prinsiippi sekä asioille että ajattelulle. Jumalan käsite tulee siis järjestelmän etualalle &ndash; ennen kaikkea muuta järjelle on tehtävä selväksi, että Jumalalla voidaan todistaa olevan selkeä, todellinen olemassaolo.

=== Jumalatodistukset ===
{{Pääartikkeli|[[Anselmin jumalatodistus]]}}

Anselmin jumalatodistukset ovat hänen teostensa ''Monologion'' ja ''Proslogion'' pääaiheena. ''Monologionissa'' todistus perustuu realismin tavallisiin perusteisiin ja muistuttaa hyvin paljon [[Augustinus|Augustinuksen]] <!--vai [[Augustinus Canterburylainen]], tuskin??? "coincides to some extent with the earlier theory of [[Augustine of Canterbury|Augustine]], though it is carried out with singular boldness and fulness"--> aiempaa teoriaa. Asioita kutsutaan hyviksi monilla tavoilla ja monessa määrin. Tämä ei olisi mahdollista, jos ei olisi olemassa ehdotonta mittapuuta, jotain joka on hyvää itsessään, josta kaikki hyvät asiat olisivat osallisia. Sama pätee sellaisiin asioihin kuin suuruus, oikeudenmukaisuus ja niin edelleen. &mdash; ne ovat osallisia jostain tietystä suuruudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Asioiden olemassaolo olisi mahdotonta ilman jotain Olemassa olevaa, josta ne tulevat oleviksi. Tämä absoluuttinen Olemassaolo, tämä hyvyys, suuruus ja oikeudenmukaisuus, on Jumala.

Anselm ei ollut täysin tyytyväinen tähän päättelyyn &ndash; se alkoi ''[[AW:S#a posteriori|a posteriori]]'' -perustelulla ja sisälsi useita toisistaan lähteviä todistuksia. Hän halusi muotoilla yhden, lyhyen todistuksen. Tämän todistuksen hän esitti ''Proslogionissa''. Kyseessä on hänen kuuluisa [[ontologinen jumalatodistus|ontologinen todistuksensa]] Jumalan olemassaolosta. Todistuksen mukaan Jumala oli se, mitä suurempaa ei voida kuvitella. Jos tämä, mitä suurempaa ei voida kuvitella, olisi vain ajatuksissa, se ei voisi olla kaikkein suurin, koska siihen voitaisiin lisätä myös olemassaolo, jolloin se tulisi vielä suuremmaksi. Tästä seuraa, että olennolla jota suurempaa ei voida käsittää, eli Jumalalla, on todellinen olemassaolo.

Tämä päättely, jolla Anselm monella tavoin ennakoi [[René Descartes|René Descarteen]] ajattelua, on harvoin vaikuttanut täysin tyydyttävältä. Omana aikanaan sitä vastusti munkki [[Gaunilo]] nimellä ''Pro Insipiente'' (''Mielettömän puolesta'') tunnetussa kirjoitelmassa sillä perusteella, että ajatuksesta ei voida edetä suoraan olemassaoloon. Samanlaista arvostelua ovat esittäneet monet myöhemmät oppineet, heidän joukossaan [[Tuomas Akvinolainen]]. [[Immanuel Kant]] käytti sitä todistusaineistona kaikkia ontologisia todistuksia vastaan. Nykyaikana muun muassa [[wp:Roger Haight|Roger Haight]] on esittänyt vastauksen Anselmin jumalatodistukselle. Anselm vastasi Gaunilon vastalauseisiin nimellä ''Responsio'' tunnetussa kirjoitelmassa (suom. ''Vastaus Gaunilolle'') ja liitti sekä Gaunilon kritiikin että oman vastauksensa ''Proslogionin'' loppuun sen liitteiksi. 

Anselm kirjoitti myös muita todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta. Ne perustuivat kosmologisille ja teleologisille todisteluille.

=== Muita teoksia ===

Kun Jumalan olemassaolo oli Anselmin mukaan näin todistettu, hän jatkoi kristillisten luomis- ja [[wp:kolminaisuus|kolminaisuus]]opin järjenmukaisten perusteiden määrittelyllä. Kolminaisuusoppia koskien hän sanoi, että emme voi tuntea Jumalaa itsessään, vaan pelkästään hänen luomistekojensa analogian jälkeen. Erityinen käytetty analogia oli ihmisen itsetietoisuus. Tietoisuuden erikoinen kaksoisluonne, muisti ja ymmärrys, edustaa Isän ja Pojan välistä suhdetta. Näiden kahden keskinäinen rakkaus joka seuraa niiden välisestä suhteesta symboloi [[wp:Pyhä Henki|Pyhää Henkeä]]. Muut ihmiseen liittyvät teologiset doktriinit, kuten [[wp:perisynti|perisynti]] ja [[vapaa tahto]], käsitellään ''Monologionissa'' ja muissa sekalaisissa tutkielmissa.

Anselmin suurimmassa teoksessa ''Cur Deus Homo'' (”Miksi Jumala tuli ihmiseksi?”) Anselm pyrki esittämään selkeän, jopa pakanoiden ymmärrettävissä olevan, järkeen perustavan välttämättömyyden joka oli kristillisen sovitusmysteerin, Jeesuksen sovitustyön, takana. Teoria perustui kolmeen seikkaan: että Jumalan kunnia ja oikeudenmukaisuus vaatii sovitusta; että sellaisen sovituksen voi tuottaa vain jumal-ihmisen, Jeesuksen, erityisluonne; ja että tämän äärettömän arvokkaan henkilön vapaaehtoinen kuolema todellakin tuotti sovituksen. Tämän hän todisti seuraavasti. Kaikki ihmisten teot ovat Jumalan kunnian edistämistä varten. Jos ihmiset tekevät sen sijaan syntiä, eli jos Jumalan kunniaa loukataan, ihminen ei itse voi sovittaa sitä. Jumalan oikeudenmukaisuus kuitenkin vaatii sovitusta. Koska Jumalan iankaikkisen kunnian loukkaus on aina yhtä iankaikkinen, myös sovituksen tulee olla iankaikkinen, eli sen tulee käydä kaiken ei-jumalallisen yli. Tällaisen rangaistuksen voi maksaa vain Jumala itse, ja koska rangaistus vaadittiin ihmiseltä, se täytyy maksaa ihmisen muodossa. Näin sovituksen voi suorittaa vain jumal-ihminen. Tämä jumal-ihminen, synnittömänä, on vapaa synnistä seuraavasta rangaistuksesta. Hänen uhrinsa on siis vapaaehtoinen, eikä vaadittu. Sen ansio on siis iankaikkinen. Jumalan oikeudenmukaisuus on näin lepytetty ja hänen armonsa voi langeta ihmisille.

Tämä käsitys on vaikuttanut suuresti kirkon oppeihin ja tarjonnut pohjan [[wp:katolinen kirkko|katolisen kirkon]] käsitteelle [[wp:ansioiden aarre|ansioiden aarteesta]]. Käsitys edistyi selvästi vanhasta [[wp:kirkkoisä|kirkkoisien]] teologiasta, koska se korvasi Jumalan ja Saatanan välisen kilpailun Jumalan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden kilpailulla. Anselm ei liittänyt teoriaansa eettistä ulottuvuutta ja jätti tuomitun ihmisen tietoisuuden kokonaan huomiotta. Tässä suhteessa hänen teoriansa on selvässä ristiriidassa myöhemmän [[wp:Pierre Abélard|Pierre Abélard]]in käsityksen kanssa. Hän katsoi, että teon siveellinen luonne määräytyy ainoastaan teon tekijän tarkoituksen, ei varsinainen teon mukaan.