Muokataan osiota sivusta Konstruktivismi vs. Realismi: Maailmankatsomus ja uskonto

== Kantilainen konstruktivismi ja tuonpuoleinen ==

{{Pääartikkeli|[[Usko ja tieto#Ilmiöiden ja todellisuuden välinen kuilu]]}}
{{Pääartikkeli|[[Usko ja tieto#Voidaanko perimmäistä todellisuutta määritellä?]]}}
{{Pääartikkeli|[[Usko ja tieto#"Jumala" mielikuvituksen tuotteena]]}}

Naturalistinen lähestymistapa liittyy siis luontevasti konstruktivistiseen käsitykseen tuonpuoleisesta. Naturalistinen oletus yliluonnollisten olentojen olemattomuudesta luo pohjan konstruktivistiselle näkemykselle, jonka mukaan yliluonnolliset olennot ovat ihmisen keksintöä, ihmisen ajatuskonstruktioita vailla vastaavuutta todellisuudessa. Tässä yhteydessä konstruktivistit usein käyttävät valikoivasti hyväkseen yhtä tulkintaa Immanuel Kantin (1724-1804) ajattelusta. 

Mitä tämä merkitsisi uskonnon opettamisen kannalta? Ensinnäkin ongelmana on se, että tällaisella konstruktivismilla on taipumus loukata suopeuden periaatetta. Suopeuden periaatteen mukaan tekstiä pitäisi tulkita sen omilla ehdoilla ja pyrkiä ymmärtämään sen omista lähtökohdista käsin. Kaufmanin tulkinta kristillisestä jumalakäsityksestä on vieras kristinuskon tekstien omalle sanomalle. Jos Kaufmanin käsitys uskonnosta hyväksytään lähtökohdaksi, on uskontoa opetettaessa rehellisyyden nimessä tehtävä selväksi, ettei mitään Jumalaa itse asiassa ole olemassa, vaan että Jumala on ihmisten keksimä yhteisnimi tai kiteytys asioille, jotka vaikuttavat innostavilta ja motivoivilta tai jotka avaavat myönteisiä näköaloja ja tunteita. Niinpä kaufmanilainen uskonnonopetus olisi itse asiassa ateismin tai agnostisismin opetusta. Miksi tätä olisi pidettävä jotenkin uudenaikaisempana tai luovempana vaihtoehtona kuin teismin opettamista? Miten tällaista peitettyä ateismin tai agnostismin opetusta voidaan perustella, jos perimmäisestä todellisuudesta ei voida perustellusti sanoa mitään?

Uskonnollisen opetuksen pohjana tällaiset konstruktivistiset teoriat helposti johtavat siihen, että uskonnon opetus korvataan uskontokritiikillä, koska ne ovat sitä mieltä, että joko Jumala ei ole olemassa tai hänestä ei ainakaan voida tietää mitään. Toisin sanoen ne edellyttävät ateistista tai agnostista uskonnon opetusta, vaikka ne hyväksyvätkin ja ehkä jopa suosittelevatkin sitä, että tämä opetus verhotaan uskonnolliseen kieleen. Tämä agnostinen pyrkimys voi ilmetä joko siten, että uskonnonopetuksesta tulee uskontokritiikkiä, tai siten, että uskonnonopetuksesta luovutaan kokonaan.