Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Avoin ja nimetön vallankäyttö ===

Progressiivisen kasvatuksen ihanteena on asettaa vapaus auktoriteetin tilalle, opettaa lasta ilman vallankäyttöä vetoamalla hänen uteliaisuuteensa ja spontaaneihin tarpeisiinsa ja näin saada lapsi kiinnostumaan ympärillään olevasta maailmasta. Juuri tällainen kasvatuksellisen vapauden ihanne onkin periaatteessa oikea Erich Frommin (1900─1980) mielestä, mutta valitettavasti käytännössä on vaikea välttää sen vääristymistä. Avoimesta vallankäytöstä luopuminen johtaakin useimmiten käytännössä siihen, että turvaudutaan "nimettömään vallankäyttöön". (Fromm 1964: ix-x)
	
Avointa valtaa käytetään peittelemättä ja suoraan. Nimetön valta kätkeytyy. Se toimii ikään kuin valtaa ei käytettäisikään, ikään kuin kaikki perustuisi yksilön suostumukseen. Entisaikaan opettaja sanoi Villelle: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ellet tee sitä, saat rangaistuksen."  Nykyajan opettaja sanoo: "Olen varma, että haluat tehdä tämän." Jälkimmäisessä tapauksessa rangaistus ei ole mitään ulkonaista ja näkyvää. Rangaistuksena on saada oppilas tuntemaan itsensä poikkeavaksi ja oudoksi. Avoin valta käyttää konkreettisia rangaistuksia, nimetön valta käyttää psyykkistä manipulaatiota. (Fromm 1964: x.)
	
Frommin mielestä nimettömän vallankäytön yleistymisen perustana on tarve tuottaa ihmisiä, jotka luulevat olevansa vapaita, mutta joihin on kuitenkin helppo vaikuttaa, ja jotka ovat valmiita tekemään mitä heiltä odotetaan. Tällaisia ihmisiä voidaan johtaa ilman voimankäyttöä, koska kasvatuksessa heitä on systemaattisesti manipuloitu poikkeavuuden ja ulkopuolisuuden pelolla. He pelkäävät tulla luetuksi poikkeavien joukkoon ja pyrkivät välttämään sen mukautumalla. Tässä tapauksessa vallankäyttö ei ole kadonnut. Se ei ole edes menettänyt mitään voimastaan. Sen sijaan se on muuttunut ulkoisia rangaistuksia käyttävästä avoimesta vallankäytöstä nimettömäksi vallankäytöksi, joka pyrkii vaikuttamaan tunteisiin ja mielikuviin. Tällaisen osittain piilossa olevan manipuloinnin kautta lapselle syntyy illuusio, että kaikki tapahtuu hänen vapaasta tahdostaan. Lapsi ei koskaan tule tietoiseksi niistä tavoista, joilla hänen suostumuksensa saavutetaan. Häneen vain rakennetaan tunnemekanismeja, jotka altistavat manipuloinnille ja estävät itsenäisen toiminnan.
	
Michel Foucault'n analyysin mukaan tällaiset modernit vallan muodot tunkeutuvat ihmisiin syvemmälle ja ovat petollisempia kuin niitä edeltäneet muodot. Teoksessaan Tarkkailla ja rangaista (1980b) hän analysoi rangaistuksen muotojen kehitystä. Kirja alkaa kuvauksella isänmurhaajan teloituksesta 1600-luvun Ranskassa. Kuvaus on kauhistuttava ja järkyttävä. Koska nykyiset rangaistuksen muodot ovat humaanimpia, syntyy vaikutelma, että moderni valta on joutunut antamaan tilaa yksilön vapaudelle. Foucault on kuitenkin eri mieltä. Vanha valta perustui avoimelle vallankäytölle, uusi valta puolestaan perustuu kaikkialle ulottuvaan valvontaan. Valta ei ole näkyvää, se on kätkettyä: Kaikkien kansalaisten elämä on jatkuvan valvonnan alaista. Ennen jotkut antoivat käskyjä ja toiset tottelivat. Kaiken perustana oli laki ja oikeus. Vaikka edelleen puhutaan samoilla käsitteillä, ovat valtasuhteet itse asiassa hyvin erilaiset. Modernit hallinnan tekniikat eivät pyri toteuttamaan lakia ja oikeutta vaan tekemään ihmisistä normaaleja. Ne pyrkivät vähentämään poikkeavuutta ja tuottamaan tervettä ja "normaalia" käyttäytymistä. Rikollisia käsitellään tapauksina, joita pyritään hoitamaan kuntoon. (Foucault 1980b: 12-16, 144-151.) 
	
Entinen lakiin ja oikeuteen perustuva malli asetti kieltoja ja vaati ihmisiä mukautumaan niihin. Uusi valta pyrkii tuottamaan ihmisen, jolla on uudenlaiset halut ja joka käyttäytyy uudella tavalla. Entisessä mallissa valta oli mahdollista paikallistaa, koska määräysten antaja oli tietty yksilö tai instituutio. Uudenlaista valtaa eivät käytä määrätyt henkilöt. Valta on monimutkainen järjestelmä, josta kaikki ovat osallisia. Vanha malli elää enää teoriassa, todellisuus on uuden mallin mukainen. (Foucault 1980b: III osa.)
	
Foucault'n analyysi inhimilliseen seksuaalisuuteen kohdistuvasta vallakäytöstä tarjoaa esimerkin vallan omaksumista uusista muodoista. Aikaisemmin seksuaalisuutta rajoitettiin kielloilla ja käskyillä. Nykyään korostetaan tunteiden ilmaisua, itsensä löytämistä ja autenttista rakkautta. Ihmisellä katsotaan olevan oikeus aitoon seksuaaliseen kokemukseen ulkoisten tekijöiden sitä estämättä. Ihmisen vapautuminen merkitsee mahdollisuutta aitoon rakkauteen. Näyttäisi siis siltä, että ihminen on vapautunut aikaisemmista kielloista, jotka keinotekoisesti rajoittivat hänen seksuaalista ilmaisuaan. (Foucault 1976.) 
	
Foucault pitää tätä käsitystä kuitenkin illuusiona, jonka avulla ihmistä voidaan kontrolloida ja muokata yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Valta ei moderneissa muodoissaan pyri kontrolloimaan ihmistä kieltojen ja rajoitusten kautta vaan luomalla hänelle tietynlaisen käsityksen omasta seksuaalisuudestaan. Se saa ihmisen uskomaan omaavansa seksuaalisen luonnon, jonka selventäminen ja ymmärtäminen on avain onnelliseen elämään. Moderni käsitys seksuaalisuudesta luo ihmisille arvoituksia, joiden ratkaisemisen he kokevat elämänsä kannalta keskeiseksi. Hyvän elämän olennaiseksi osaksi koetaan seksuaalinen täyttymys. Keskeiseksi kysymykseksi nousee seksuaalisten halujen autenttisuus. Ihmiseen luodaan pakottava tarve tämän selvittämiseksi. Modernin käsityksen mukaan ihminen voi löytää seksuaalisen olemuksensa ilmaistessaan syvimpiä tunteitaan ja halujaan. Tämä luo tilauksen erityisasiantuntijoille, joiden kanssa näitä keskusteluja voidaan käydä ja kaikkein intiimimpiäkin tunnustuksia tehdä. Tällainen hoito luo mahdollisuuden hallita ihmisen kaikkein sisäisimpiä ajatuksia ja tunteita. (Foucault 1976: 79, 102.)
	
Moderni käsitys seksuaalisuudesta ei ole yleispätevä totuus ihmisolemuksesta, vaan se on eräs niistä "totuuksista", joita moderni kulttuuri luo voidakseen hallita ihmisiä kokonaisvaltaisesti samalla kun ihmiset itse kokevat olevansa vapaita ja ilmaisevansa aidointa itseään. Ihminen luulee saavuttaneensa vapauden päästessään eroon seksuaalisten kieltojen tuomista rajoituksista. Hän ei huomaa, että häntä hallitsevat määrätyt kuvat ja käsitykset seksuaalisesta täyttymyksestä ja terveestä seksuaalisesta elämästä. Nämä kuvat ovat tehokkaita hallinnan keinoja. Ihmiset pitävät modernia seksuaalista vapautta aitona kumouksena. Foucault'n mukaan tämä on kuitenkin vain vallan luoma illuusio. Koko kulttuuriamme luonnehtii eroottisuuden kaupallinen ja ideologinen hyödyntäminen aurinkovoiteista pornografiaan. Ihmistä ei enää hallita kieltojen ja rajoitusten vaan seksuaalisen kiihotuksen kautta. "Riisuudu ─ mutta ole hoikka, hyvännäköinen ja ruskettunut." (Foucault 1980a: 57.)
	
Käsitys, että olemme seksuaalisesti liian estyneitä ja tarvitsemme vapautusta, että meidän täytyy voida puhua avoimemmin, että meidän täytyy irtautua tabuista ja nauttia seksuaalisesta olemuksestamme ─ tämä on vain uusi illuusion ja kontrollin muoto, jota ei huomata, koska vallan oletetaan aina ilmenevän kieltoina ja rajoituksina. Ihmisten yleisesti kokema tunne, että heidän seksuaalista luontoaan on tähän mennessä tukahdutettu ja rajoitettu kieltojen ja käskyjen avulla, on uusien vallan muotojen luomusta. Etsiessään vapautusta ihminen luulee pakenevansa kahlitsevia kieltoja ja rajoituksia. Itse asiassa hän kuitenkin elää uudenlaisen vallan ehdoilla, sen tuottamien mielikuvien mukaisesti, jotka määräävät hänen käsityksensä itsestään. Hänestä tulee sellainen millaiseksi valta hänet muokkaa.  
	
Merkillepantavaa on, että kulttuurimme tarjoama "totuus" ja "tiedot" ihmisen seksuaalisuudesta luovat edellytykset ihmisten tehokkaalle kontrolloinnille. Foucault'n mukaan jokainen vallan ja hallinnan muoto määrittelee oman totuutensa, eikä ole olemassa vallasta irrallista totuutta. Jokainen yhteiskunta pyrkii luomaan oman totuuden "politiikkansa" eli vallan keinoin säätelemään sitä, mitä pidetään totuutena. Valta lopulta määrittelee hyväksytyt ajattelutavat ja käsitykset, tavan erottaa todet ja epätodet väitteet toisistaan, niihin kuuluvat palkkiot ja rangaistukset, totuuden etsimisen kannalta arvokkaat tekniikat ja menettelytavat sekä niiden ihmisten erityisaseman, joiden etuoikeutena on sanoa mitä on pidettävä totuutena. (Foucault 1980a: 131; 1980b: 35-36.) Tämä pitää paikkansa yleensä yhteiskunnissa ja erityisesti modernissa yhteiskunnassa. 

Valtaa ei voida käyttää hallitsematta sitä miten totuudesta puhutaan: totuus toimii vallan yhteydessä ja sen pohjalta. Olemme alistettuja vallan tuottamalle totuudelle, emmekä voi käyttää valtaa muuten kuin tuottamalla totuutta. Tämä pätee jokaiseen yhteiskuntaan, mutta uskon, että omassa yhteiskunnassamme vallan, oikeuden ja totuuden suhde on organisoitu hyvin erityisellä tavalla. ─ ─ Sanoisin, että meidät pakotetaan tuottamaan vallan haluamaa totuutta, jota yhteiskunta vaatii ja tarvitsee toimiakseen: meidän täytyy puhua totuutta; meitä pakotetaan tai tuomitaan tunnustamaan tai löytämään totuus. Valta ei koskaan lakkaa kuulustelemasta, kyselemästä, rekisteröimästä totuutta; se institutionaalistaa, ammatillistaa ja palkitsee sen etsimisen. Viime kädessä meidän täytyy tuottaa totuutta niin kuin tuotamme rikkautta ─ ─ . (Foucault 1980a: 93.)
Koska totuus riippuu yhteiskuntaa hallitsevasta valtakoneistosta, ei Foucault'n mukaan ole mahdollista vastustaa valtakoneistoa totuuden pohjalta. Ei ole olemassa totuutta, joka olisi riippumaton yhteiskuntaa hallitsevan vallan muodoista, paitsi jonkin toisen yhteiskunnan totuus. Niinpä vapautus "totuuden" nimissä merkitsee vain yhden valtajärjestelmän korvaamista toisella. 
	
Siirtyminen yhdestä vallan muodosta toiseen ei siten merkitse tosiasiassa edistystä totuudessa ja vapaudessa, koska sekä totuus että vapaus saavat uuden merkityksen uuden vallan kehikossa. Näitä totuuden ja vapauden eri merkityksiä ei Foucault'n mielestä ole mahdollista verrata keskenään. Hallitusvalta samastuu täysin tuottamaansa totuuteen. Sen paljastaminen voi vain horjuttaa valtaa, se ei voi edistää uuden, vakaan ja aidon elämänmuodon kehittymistä. (Foucault 1980b: 34-36; Taylor 1991: 94-95.)
	
Siksi vallan naamioiden paljastaminen voi olla perusta ainoastaan paikalliselle vastarinnalle valtakoneiston sisällä. Tässä mielessä Foucault puolustaa paikallisia ja alistettuja tiedon muotoja. Ei ole yleispäteviä teorioita, jotka tarjoaisivat kokonaisvaltaisia ratkaisuja ongelmiin, on korkeintaan mahdollista tuottaa paikallisia vastarinnan saarekkeita vallitsevan vallan muodon sisällä. Tässä yhteydessä Foucault ilmeisesti ajattelee hävitystä, mitä esimerkiksi marxilaisuus on tuottanut, kun sitä on pyritty soveltamaan yleispätevänä ratkaisuna kapitalistisen yhteiskunnan ongelmiin. Siksi on perusteltua pitäytyä politiikassa, joka pysyy lähellä paikallista elettyä kokemusta ja ryhmien spontaanisti omaksumia pyrkimyksiä. Tämä ei kuitenkaan ole hyvä perustelu Foucault'n omaksumalle relativismille, jonka mukaan totuus ja vapaus ovat aina riippuvaisia vallan niille antamista muodoista. Se, että jotkut totuusväitteet ovat osoittautuneet vääriksi, ei merkitse, että olisi mielekästä luopua koko totuuden käsitteestä. (Foucault 1980a: 82-83; Taylor 1991: 95.)
	
Foucault'n relativismista on hyvin vaikea pitää kiinni johdonmukaisesti. Vallan tuottama "totuus" on myös samalla vallan tapa verhota itsensä ja naamioitua, ja siinä mielessä se on epätotuutta. Heti kun "totuudesta" aletaan puhua tuotettuna tai muokattuna, se ymmärretään lainausmerkeissä. Tämä tekee mahdolliseksi puhua totuudesta ilman lainausmerkkejä. Aitoa totuutta olisivat esimerkiksi väitteet, jotka paljastaisivat sen, miten valta naamioituu "totuuden" taakse. (Taylor 1991: 94.)
	
Toisaalta on myös argumentoitu, ettei Foucault itse asiassa puolusta relativismia eikä kiellä tiedon, edistyksen tai totuuden olemassaoloa. Hän puolustaa skeptisismiä ainoastaan metodologisena varotoimenpiteenä: 
Omaksun metodologisena varotoimenpiteenä radikaalin mutta epäaggressiivisen skeptisismin, jonka periaatteena on olla pitämättä tämänhetkistä ajallista sijaintiamme tuloksena päämäärähakuisesta kehityksestä. ─ ─ (Omaksun) itsemme ja nykyisen olemuksemme suhteen skeptisen asenteen, joka estää olettamasta tämänhetkistä paremmaksi ─ tai enemmäksi ─ kuin mennyttä. (Foucault 1980a: 49.)

Foucault'n skeptisismi voidaan tulkita pelkästään rajalliseksi skeptisismiksi. Hän suhtautuu epäilevästi käsitteisiin, joiden avulla historiaa on viimeisen kolmensadan vuoden aikana kirjoitettu. "Nämä käsitteet puhuvat jatkuvasti kasvavasta hyvinvoinnista ja vapaudesta, sairaiden ja mielenvikaisten tehostuvasta humanitaarisesta hoivaamisesta, aina vain laajempien kansankerrosten kouluttamisesta, seksuaalisuuden vapaammasta kokemisesta ja ilmaisemisesta, tieteellisestä hengestä joka vapautuu vallasta ja herruudesta sekä vapauttavasta filosofisesta diskurssista." (Kusch 1993:158-159.) Foucault suhtautuu epäilevästi ajatukseen, että nämä käsitteet antaisivat oikean kuvan viimeisten vuosisatojen historian kulusta. Hänen skeptisisminsä näkyy siinä, ettei hän tukeudu perinteisiin etiikan ja politiikan periaatteisiin, vaan tarkastelee välitöntä kokemusta, hulluiksi väitettyjen, vankien  ja lääketieteellisen holhouksen uhrien kärsimyksiä. (Kusch 1993: 159.)