Muokataan osiota sivusta Konstruktivismi vs. Realismi: Maailmankatsomus ja uskonto

===== Naturalismin sisäisiä jännitteitä =====

Suomalaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa naturalistista tutkimusperinnettä on kritisoinut esimerkiksi Timo Eskola<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Eskola, Timo | Nimeke = Uuden testamentin hermeneutiikka: Tulkintateorian perusteita | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1996}}</ref>. Naturalistiset teologit rajaavat historiallisen tutkimuksen omaksi tutkimusalueekseen. Se on menetelmällisesti erotettu tulkinnasta ja sillä on oma tieteenihanteensa, jolle on ominaista usko objektiiviseen ja lähes erehtymättömään tutkimukseen, joka perustuu tosiasioista tehtyihin väistämättömiin johtopäätöksiin. 1800-luvulle ominainen usko tieteen kaikkivoipaisuuteen on säilynyt teologiassa meidän päiviimme saakka. Tosiasioita tarkastelevan tieteen uskotaan kykenevän selittämään lähes kaiken maailmasta. Historiantutkimuksen menetelmä nähdään ennakko-olettamuksista vapaana ja objektiivisena. Raamatun yliluonnolliset kertomukset tulkitaan epätosiksi sen vakaumuksen pohjalta, että Jumala ei ole voinut toimia historiassa. Tätä oletusta pidetään objektiivisena totuutena, joka ei ole sidoksissa tulkintaan. Kun oletetaan, että yliluonnollisia asioita ei voi tapahtua, täytyy löytää jokin luonnollinen selitys Raamatun kertomuksille ihmeistä. Pyhien tekstien kirjoittajat ole voineet välittää meille luotettavaa tietoa todellisuudesta, koska he ovat sidoksissa oman aikakautensa käsityksiin. Edes kosketus kaikkitietävään ja kaikkivaltiaaseen olentoon ei tarjoa pyhien tekstien kirjoittajille uutta näkökulmaa aikakautensa käsityksiin, joten he ovat niistä täysin riippuvaisia. Sen sijaan naturalistisen ideologian hengessä toteutettu tieteellinen koulutus vapauttaa tutkijat tarkastelemaan tutkimuskohteitaan suhteellisen puolueettomasti ja riippumattomina ennakkokäsityksistä. 

1700-1800 - luvuilla vallinneen rationalistisen oletuksen mukaan Raamatun yliluonnolliset kertomukset ovat historiallisia virhetulkintoja. Yliluonnolliset piirteet täytyy selittää luonnontieteellisesti. Otetaan esimerkiksi evankeliumin kertomus, jonka mukaan ihmiset kuulivat Jeesuksen kasteen yhteydessä taivaasta tulevan äänen sanovan "Tämä on minun rakas Poikani". Vanhan rationalismin edustajat ovat antaneet tälle esimerkiksi seuraavanlaisen selityksen. Meteori lentää ilmakehän halki ja saa aikaan epämääräisen jyrinän. Ihmisten mielikuvituksessa tämä meteorin jyrinä hahmottuu sanoiksi, jotka tulkitaan Jumalan lausumiksi. Tämä oletetusti "tieteellinen" tulkinta perustuu naturalistiseen oletukseen, että Jumala ei ole voi puhua ihmisille. Sen jälkeen "tieteellinen" mielikuvitus saa vapaasti konstruoida tulkintoja naturalistisen ideologian sallimissa rajoissa.

1700-1800 -lukujen rationalismia heijastaa myös näkemys, jonka mukaan Raamatusta on karsittava pois kaikki "järjenvastaisuudet". Inhimillisen järjen uskotaan olevan kaikkivoipa ja kykenevän piirtämään tarkan kuvan maailmasta. Järjenvastaisuuden käsite johdetaan tässä tapauksessa naturalistisesta maailmankuvasta: se mikä ei ole selitettävissä luonnollisten syiden perusteella, on järjenvastaista. Tällä tavalla objektiivisen järjen auktoriteetilla verhotaan naturalistista ideologiaa. 

Naturalistisen raamatuntutkimuksen uranuurtajia oli David Friedrich Strauss (1808-1874), jonka mukaan "kaikki liittyy toisiinsa syiden ja seurausten ketjuilla, joka ei salli mitään keskeytystä".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Strauss, David | Nimeke = Life of Jesus Critically Examined | Julkaisija = Philadelphia: Fortress Press | Vuosi = 1972 | Sivu = sec. 14}}</ref> Hän pitää naturalistista peruslähtökohtaa todellisuuden kriteerinä ja pitää siksi jokaista luonnonlakien kanssa ristiriidassa olevaa kertomusta epähistoriallisena: "Koska niin yliluonnollisia asioita on täysin mahdoton kuvitella todellisiksi tapahtumiksi, kertomuksia on pidettävä sepitteellisinä."<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Strauss, David | Nimeke = Das Leben Jesu fur das deutsche Volk bearbeitet | Julkaisija = Erster Band. Leipzig | Vuosi = 1864 | Sivu = 75}}</ref> Hän hylkää kuitenkin vanhan rationalismin oletuksen, että Raamatun yliluonnolliset kertomukset ovat historiallisia virhetulkintoja. Straussin mukaan ne eivät ole virhetulkintoja vaan teologisia konstruktioita. Uuden testamentin Jeesusta koskevat teologiset konstruktiot ovat syntyneet Vanhan testamentin messiasmyytin pohjalta. Myytit ovat kertomuksia, joiden todenperäisyys on epäilyksenalaista. Suurin osa Jeesusta koskevista käsityksistämme on teologista konstruktiota, jonka avulla Jeesukseen on projisoitu erilaisia ominaisuuksia myytin pohjalta. 

Strauss pitäytyy näin naturalistiseen ideologiaan historiatutkimuksen itsestäänselvänä lähtökohtana. Hän uskoo, että historiatutkimuksen rajoitukset määrittelevät samalla todellisuuden rajat. Koska historiatiede ei pysty tutkimaan Jumalan toimintaa historiassa, Jumala ei ole voinut toimia historiassa. Niinpä Raamatun yliluonnolliselle ainekselle on keksittävä luonnollinen selitys. Tästä johtuen hän tulkitsee kaiken yliluonnollisen aineksen myyttiseksi. Strauss pitää naturalistista lähtökohtaansa niin itsestäänselvyytenä, että hän katsoo tutkimuksen johtavan objektiivisiin tutkimustuloksiin, vaikka tulokset seuraavat loogisesti ideologisesti värittyneistä lähtökohtaoletuksista. Straussin tutkimusohjelman sisäinen jännitteisyys ilmaisee naturalistiseen ideologiaan sisältyvää käsitesekaannusta.  

Yksi naturalistisen perinteen huomattavimpia edustajia oli Rudolf Bultmann (1884-1976), jonka vaikutus ulottuu meidän päiviimme saakka. Bultmannin mukaan "historiallinen menetelmä olettaa historian olevan ykseys, vaikuttavien syiden suljettu jatkumo, jossa yksittäiset tapahtumat liittyvät toisiinsa syyn ja seurauksen ketjussa". Tätä jatkumoa ei hänen mielestään "voida rikkoa yliluonnollisten, tuonpuoleisten voimien väliintulolla".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Bultmann, Rudolf | Nimeke = Existence and Faith | Julkaisija = New York: Meridian Books | Vuosi = 1960 | Sivu = 291-292}}</ref> Tämä naturalistinen perusoletus konkretisoituu Bultmannin näkemyksessä, että Raamattu on riisuttava myyteistä (Entmythologisierung). Se mitä Raamatussa ei voida selittää luonnollisten syiden perusteella, on selitettävä myytiksi, koska se ei voi vastata todellisuutta. 

Aidon uskonnollisuuden kriteerit löytyvät Bultmannin mukaan Heideggerin eksistentialismista, joka tekee perustavan jaon autenttiseen ja epäautenttiseen elämään. Pelastus on aidon elämän tavoittamista. Se muuttuu paikalleen pysähtyneeksi epäaitoudeksi heti kun se puetaan dogmaattisten oppilauseiden muotoon. Kun uskonnollisesta kokemuksesta tehdään oppilause, se turmeltuu. Ei ole mahdollista saada tosien väitelauseiden muodossa ilmaistua tietoa Jumalasta.

Yhtäältä siis Bultmannin todelliskäsitystä rajaa historiatutkimuksen menetelmän mahdollisuudet ja rajat. Toisaalta hän pitää Heideggerin eksistentialismia itsestäänselvästi pätevänä kriteerinä aidon inhimillisen olemassaolon ja aidon uskonnollisuuden määrittelyssä. Näiden kahden maailman välillä ei näyttäisi olevan mitään muuta yhteistä kuin naturalistinen ideologia, joka on saavuttanut itsestäänselvyyden aseman.  

Samanlainen kahtiajako ohjaa myös suomalaisen raamatuntutkimuksen valtavirtaa. Yhtäältä sitä hallitsee usko historiallisen raamatuntutkimuksen puolueettomuuteen:

{{lainaus|Eksegeettinen tutkimus ei rakennu millekään erityiselle filosofialle (vaikka yksityisillä eksegeeteillä saattaakin olla erilaisia filosofis-eksegeettisiä tendenssejä) vaan induktiolle. Teksteistä kerätään havaintoja. Näiden pohjalta pyritään sitten tutkittavasta asiasta muodostamaan mahdollisimman luontevia tulkintoja. Eksegetiikan voima on nimenomaan induktiivisessa detaljityössä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = Raamattunäkemystä etsimässä | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1984 | Sivu = 12 }}</ref>}}

Induktivismin ihanteena on objektiivinen ja erehtymätön tutkimus, joka päätyy väistämättömästi tuloksiinsa. Induktio merkitsee kohteesta tehtyjen huomioiden avulla suoritettua päättelyä, joka tuottaa väistämättömän johtopäätöksen.  Historiallis-kriittinen raamatuntutkija ei tarvitse tutkimuksensa pohjaksi mitään lähtökohtaoletuksia, hänen havaintonsa tavoittavat tekstit sellaisenaan ilman tulkintoja, ja hän muodostaa tällä tavalla "mahdollisimman luontevan" kuvan tutkimuskohteesta. Tutkija ei ole sidoksissa mihinkään tulkintatraditioon tai teoreettis-filosofiseen viitekehykseen.

Nykyisestä tieteenfilosofiasta voi olla vaikea löytää tukea näin yksioikoiselle käsitykselle tutkimusprosessista. Yleensä oletetaan, että neutraali induktioprosessi ei ole mahdollinen ihmisen kaltaiselle tiedoiltaan rajalliselle olennolle. Kukaan tutkija ei itse asiassa toteuta tutkimustaan täysin induktivismin mukaan. Heti kun havainnot käsitteellistetään, niihin sisältyy tutkimuskohteesta tehtyjä oletuksia, jotka voivat olla intuitiivisia tai teoreettisia. Havaintoja voidaan käyttää tutkimuksessa vasta kun ne tulkittu. Havaintoja tulkitessaan tutkija toimii samojen hermeneuttisten ehtojen alaisena kuin kaikki muutkin ihmiset.   

Yhtäältä siis historiallinen raamatuntutkimus oletettavasti toimii vailla tutkimuksen puolueettomuutta uhkaavia ennakko-oletuksia. Toisaalta juuri tämä puolueettomuus vaatii omaksumaan naturalistisen oletuksen, jonka mukaan Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään ihmisille.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = Raamattukeskustelu hakoteillä | Julkaisija = Teologinen Aikakauskirja 1986 | Vuosi = 1986 | Sivu = 30-31 }}</ref> On välttämätöntä luopua ajatuksesta, että Raamattu sisältää "erityistä ilmoitusta" Jumalalta, koska tällainen oletus estää "oppineita tekemästä havainnostaan historiallisia johtopäätöksiä"<ref>Räisänen, Heikki: ''Jeesus-tutkimuksen kaksi vuosisataa'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 10 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref>. Jos Jumala olisi ohjannut inhimillisten kirjoittajien työtä ja ilmoittanut itsensä heidän välityksellään, tutkija ei voisi perustellusti selittää tekstin historiallista ainesta puhtaasti luonnollisten tekijöiden pohjalta. Koska tutkijan on mahdotonta hyväksyä tällaista rajoitusta työlleen, Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään. Niinpä on pidettävä itsestään selvänä, että kaikki pyhät kirjoitukset ovat vain inhimillisiä dokumentteja, jotka kertovat ihmisten yrityksistä ymmärtää perimmäistä todellisuutta ja heidän erilaisista kokemuksistaan ja tulkintayrityksistään. Tämän näkemyksen mukaan joko Jumala ei ole olemassa, tai jos hän on olemassa, hän rajoittaa toimintaansa niin, että raamatuntutkijat voivat tehdä työtään luottavaisesti naturalististen oletusten pohjalta. Onko tosiaan järkevää olettaa, että Jumala rajoittaisi toimintansa sen mukaan, mikä tekee raamatuntutkijoiden työn mahdollisimman yksiselitteiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän olennon mahdollisuudet olisivat näin rajoitetut. Tuntuisi järkevältä olettaa, että kaikkitietävä ja kaikkivaltias olento osaa tehdä itsensä ymmärrettäväksi olennolle, jonka hän on itse luonut. Vallitseva eksegeettinen oletus on järkevä ainoastaan, jos oletetaan ateistinen uskomus, että tällaista olentoa ei itse asiassa ole olemassa. Harvoin kukaan kuitenkaan esittää vakavasti otettavia argumentteja tämän ateistisen oletuksen puolesta. Yleensä pidetään riittävänä vain todeta, että perinteiset ilmoituskäsitykset ovat "kestämättömiä" ja että Raamattu tulisi nähdä "sarjana syvien inhimillisten kokemusten tulkintoja ja uudelleentulkintoja tietyn traditioprosessin puitteissa".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = John Hick: A John Hick Reader | Julkaisija = Teologinen Aikakauskirja 1991 | Vuosi = 1991 | Sivu = 173-174 }}</ref>

Vallitsevan naturalistisen käsityksen mukaan mukaan ei ole olemassa aitoa Jumalan ilmoitusta, on vain kunkin aikakauden ehdoilla tehtyjä tulkintoja Jumalasta, joista kehittyy tulkintojen loputon ketju. Jokainen sukupolvi tulkitsee perinteen uudelleen ja tuottaa uuden konstruktion, jolla ei ole sen enempää totuusarvoa kuin edelliselläkään tulkinnalla. Kun tulkitsemme uskonnollisia symboleja oman kulttuuripiirimme viitekehyksessä, annamme niille uusia sisältöjä. Tutkijat eivät kuitenkaan oletettavasti ole samojen rajoitusten alaisia, vaan he pystyvät vapautumaan niistä ja saavuttamaan objektiivista tietoa. Yhtäältä siis naturalismin mukaan ei ole mahdollista saavuttaa uskonnollista totuutta. Toisaalta on mahdollista saavuttaa se totuus uskonnosta, ettei siitä ole mahdollista saavuttaa mitään totuutta. 

Viime aikoina myös naturalistiset tutkijat ovat luopuneet yksiselitteisestä objektiivisuuden korostuksesta. Vaikka '''Jarmo Kiilunen'''<ref>Vrt. Kiilunen, Jarmo: ''Jeesuksen historian lähteet'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 51 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref> katsoo naturalistisen tutkimuksen tulosten olevan "suhteellisen luotettavia" hän myöntää, että "tutkijoiden tulokset käyvät melko lailla ristiin monissa kysymyksissä". Räisänen puolestaan toteaa: 

{{lainaus|Jeesus-tutkimuksen nykytilanteessa olisi tavanomaistakin harhaanjohtavampaa puhua varmaan sävyyn "tieteen uusimmista tuloksista". - - Mikään keskenään kilpailevista tulkinnoista ei ole täysin vailla perusteita. Kaikille löytyy oma kiinnekohtansa Jeesus-traditiosta. Kysymys on siis valinnoista ja niiden perusteluista: Mitä lähteissä esiintyviä puolia on  pidettävä keskeisinä, mitä taas toissijaisina tai myöhäissyntyisinä? Mitä traditiota arvostetaan?|Räisänen<ref name="räisänen27">Räisänen, Heikki: ''Jeesus-tutkimuksen kaksi vuosisataa'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 27 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref>}}

Vaikka Räisänen torjuukin ajatuksen, että "tutkimus vain kiertäisi kehää"<ref name="räisänen27" />. hän ei enää kiistä tutkimuksen epävarmuutta ja sitoutumista erilaisiin näkökulmiin. Tämä epävarmuus koskee hänen mukaansa kuitenkin vain yksityiskohtia, ei itse naturalistista perusolettamusta. Hän ei pohdi sitä mahdollisuutta, että koko naturalistinen lähtökohta pitäisi ottaa kriittisen tarkastelun kohteeksi.   

Viimeisimpänä vaiheena naturalistisen lähestymistavan kehityksessä voidaan pitää dekonstruktiivista lähestymistapaa. Sen mukaan kieli ei tavoita todellisuutta. Kun ihminen puhuu, hän puhuu kielestä ei todellisuudesta. Jumalasta puhuttaessa tavoitetaan vain aikaisempaa puhetta Jumalasta. Uskonnolliset oppilauseet eivät kerro meille totuuksia Jumalasta. Ne kertovat meille ainoastaan sen, miten Jumalasta puhutaan. Koska kieli ei tavoita todellisuutta, meillä on vain kielipelejä tai diskursseja, ei mitään tietoa Jumalasta. Kielipelit muotoutuvat vallankäytön ja ryhmien välisen taistelun seurauksena. Alkukirkon opilliset kiistat ilmensivät myös tällaista vallankäyttöä. Raamatussa voidaan löytää erilaisia keskenään kilpailevia diskursseja, mutta voittanut diskurssi on siellä päällimmäisenä. Dekonstruktion avulla pyritään purkamaan tekstien edustamia vääristyneitä valtasuhteita. 

Dekonstruktiivisen hermeneutiikan osalta herää kysymys: mitä dekonstruktiivinen analyysi tavoittaa? Kun väitetään, ettei puhe Jumalasta tavoita muuta kuin aikaisempaa puhetta Jumalasta, silloin ajatellaan voitavan dekonstruktiivisen puheen kautta tavoittaa se totuus Jumalasta, ettei mikään Jumalaa koskeva puhe tavoita totuutta Jumalasta. Miten tämä on mahdollista? Mitä syytä meillä on pitää dekonstruktiivista kuvausta pätevänä siitä valtataistelusta, jonka pohjalta muotoutui Uuden testamentin teksti, jos kerta mitään tällaisia totuuksia ei ole mahdollista tavoittaa?