Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Opettaja yhteiskunnallisena auktoriteettina ===

Mitä tarkoitetaan puhuttaessa opettajasta yhteiskunnallisena auktoriteettina? R. S. Petersin mielestä opettajat eivät pysty suorittamaan tehtäväänsä menestyksellisesti, ellei yhteiskunnallinen säännöstö luo edellytyksiä sille, että heidän ratkaisujaan ja määräyksiään noudatetaan ja ainakin joitakin heidän lausumistaan pidetään sitovina (Peters 1966: 9. luku). Kasvatuksen käytännöllinen toteutus edellyttää mahdollisuutta antaa oppilaita sitovia ohjeita.
	 
Auktoriteetti eroaa olennaisesti pakkoon perustuvasta vallankäytöstä, vaikka pakolle ja auktoriteetille on molemmille ominaista alistussuhde. Jos alistun rikollisen antamaan määräykseen ojentaa hänelle rahapussini, kun vaihtoehtona on luopua hengestäni, en näin tehdessäni tunnusta hänen auktoriteettiaan, vaan alistun pakon edessä. Auktoriteetille ominainen alistussuhde on vapaaehtoinen ja rationaalisuuteen pohjautuva. Oikeutetun auktoriteetin tunnustaminen voi perustua kriittiseen arvioon siitä, että on rationaalista antaa tietyn roolin omaavan yksilön antamien ohjeiden syrjäyttää omat yksityiset syyt toimia tietyllä tavalla tietyssä tilantessa.
	
Hans-Georg Gadamerin (s. 1900) mukaan auktoriteetin ydin on sen merkityksen tunnustamisessa pikemmin kuin kuuliaisuudessa. "Auktoriteetin tunnustamiseen liittyy aina idea siitä, että se mitä auktoriteetti sanoo ei ole järjenvastaista ja mielivaltaista, vaan voidaan periaatteessa havaita todeksi. Tämä on opettajan auktoriteetin olemus." (Gadamer 1989: 280.) Auktoriteetti ja vapaus eivät ole toistensa vastakohtia vaan toistensa edellytyksiä.  	
	
Kysymys oikeutetun auktoriteetin rajoista on eri kuin kysymys oikeutetun vallankäytön rajoista. Seuraava esimerkki voi selventää auktoriteetin luonnetta ja eroa rangaistuksiin ja palkkioihin perustuvasta vallankäytöstä. Ajatellaan esimerkiksi luokkahuonetilannetta. Simo ja Pekka ovat vierustovereita ja heitä molempia kiinnostavat tietokonepelit. Tämä yhteinen kiinnostuksen kohde on syy, joka luonnostaan saisi heidät keskustelemaan oppituntien aikana, varsinkin jos oppitunnin aihe ei tunnu kiinnostavalta. Useinkin keskustelu olisi mielenkiintoisempaa kuin opetuksen seuraaminen. Opettaja on kuitenkin antanut ohjeen, jonka mukaan yksityistä keskustelua oppitunnin aikana on vältettävä, koska se estää sekä keskustelijaa että hänen ympärillään istuvia keskittymästä oppitunnin aiheeseen. Oletetaan, että on menossa matematiikan tunti, joka ei kiinnosta sen enempää Simoa, Pekkaa kuin heidän ympärillään istuviakaan. Oletetaan lisäksi, että kukaan heistä ei ajattele tarvitsevansa oppitunnin tarjoamia matemaattisia tietoja ja taitoja tulevaisuudessa eikä oleta, että kukaan muukaan tarvitsee. Näin ollen Simolla ja Pekalla on omasta mielestään syy keskustella tietokonepeleistä, koska aihe kiinnostaa heitä, eikä heillä ole mielestään syytä pidättyä tällaisesta keskustelusta oppitunnin aikana. Jos Simo tässä tilanteessa kuitenkin päättää pidättyä keskustelusta Pekan kanssa ja keskittyä matematiikan opiskeluun siksi että opettaja kehottaa oppilaita niin tekemään, silloin opettajan ohje syrjäyttää Simon toimintaa muuten ohjaavat syyt ja ottaa niiden paikan. Jos tämä Simon ratkaisu ei perustu pakkoon tai palkkion toiveeseen vaan tietoisuuteen siitä, että opettajalla on opetustilanteissa mielekäs tehtävä, joka antaa hänelle oikeuden antaa muiden käyttäytymistä sitovia ohjeita, tällöin Simo tunnustaa opettajan auktoriteetin. Opettajan auktoriteetti on oikeutettua sikäli kuin oppilaiden on perusteltua antaa opettajan ohjeiden syrjäyttää omat yksityiset syynsä toimia tietyllä tavalla. Auktoriteetin antamien ohjeiden noudattaminen ei edellytä sitä, että yksilö pidättyy itsenäisestä harkinnasta. Itsenäinen harkinta on ennemminkin edellytys sille, että yksilö voi tietää auktoriteetin olevan oikeutettua.    
	
Parinkymmenen oppilaan luokassa pystytään tuskin saavuttamaan optimaalista oppimistulosta, jos kukin toimii omien mielijohteidensa pohjalta ilman opettajan auktoriteettinsa kautta toteuttamaa koordinaatiota ja yhteistoimintaa. Auktoriteetin myönteistä merkitystä puolustavan näkemyksen mukaan toiminta suurissa ryhmissä edellyttää aina ryhmän jäsenten toiminnan koordinoimista auktoriteetin avulla. Tämä pätee myös luokkahuonetilanteeseen. On vaikea ajatella, että oppilaiden eriävien yksityisten intrenssien yhteistuloksena on luonnostaan harmoninen tilanne, joka lisäksi edistää lasten kehittymistä. Luokkahuonetilanne tuskin toimii toivottavalla tavalla, jos oppilaat jätetään oman onnensa nojaan. Auktoriteetin kautta tapahtuva ohjaus ei ole ristiidassa lasten itsenäistymisen kanssa eikä se loukkaa lasten omaehtoisuutta. 
	
Eräs auktoriteettia vastaan esitetty väite on, että auktoriteetti loukkaa lasten luontaista vapautta. Tämä väite kuitenkin perustuu pakkovallan ja auktoriteetin käsitteiden sekoittamiseen. Oikeutettu auktoriteetti on rationaalisesti perusteltavissa, joten oppilaan on mahdollista ymmärtää sen mielekkyys. Lapsen on mahdollista ymmärtää, miksi on järkevää noudattaa auktoriteetin antamia ohjeita, vaikka olisikin niistä yksityiskohdissaan eri mieltä. Tällainen ymmärrykseen perustuva toiminta ei ole ristiriidassa lapsen vapauden kanssa. Myös demokraattisissa yhteisöissä on omat sääntönsä ja yksilöt, jotka huolehtivat sääntöjen noudattamisesta.