Muokataan osiota sivusta Konstruktivismi vs. Realismi: Maailmankatsomus ja uskonto

=== Sanallinen ilmoitus ===

Neljänneksi ihminen voi teologisen realismin mukaan saada tietoa Jumalasta sanallisen ilmoituksen välityksellä. Realistisen teologian edustajat olettavat tavallisesti, että Jumala on ilmoittanut itsensä niin selvästi, että jokainen ihminen voi ymmärtää sitä ilman asiantuntijoiden apua ja muodostaa sen avulla luotettavan käsityksen Jumalasta. Jumalan ilmoitusta ei voi korvata inhimillisillä konstruktioilla eikä sitä saa tulkita mielivaltaisesti, koska sen avulla on tarkoitus päästä selville siitä, millainen perimmäinen todellisuus on. 

Uskonnolliseen kasvatukseen kuuluu tavallisesti tärkeänä osana tutustuminen teksteihin, joita pidetään Jumalan ilmoituksena. Niinpä uskonnollisen kasvatuksen kannalta on suuri merkitys kysymyksellä, onko järkevää olettaa, että Jumala voi ilmoittaa tahtonsa sanallisesti ja että Jumalan viesti ihmisille voi luotettavasti tallentua johonkin tekstikokoelmaan.

Alvin Plantinga pohtii kysymystä filosofiselta kannalta kirjassaan Warranted Christian Belief<ref name=”Plantinga”>{{Kirjaviite | Tekijä = Plantinga, A. | Nimeke = Warranted Christian Belief | Julkaisija = New York: Oxford Univeristy Press | Vuosi = 2000}}</ref>. Plantinga ei pidä tietoteoreettisesti ongelmallisena ajatusta, että Jumala viestii ihmiselle keskeisiä totuuksia sanallisesti. Vaikka ilmoitus tuleekin ihmisten välityksellä, Jumala voi kontrolloida ilmoitusprosessia niin, että hänen ajatuksensa välittyvät sen kautta. Ilman sanallista ilmoitusta ihmisen käsitys perimmäisistä kysymyksistä jäisi epämääräiseksi, koska muut ilmoituksen muodot eivät ole yhtä täsmällisiä. Ihminen voi perustellusti vakuuttua sanallisen ilmoituksen aitoudesta Jumalan läsnäolon välityksellä.   

Miten sitten tästä lähtökohdasta tulisi suhtautua tieteellisen raamatuntutkimuksen tuloksiin, jotka saattavat kyseenalaistaa sanallisen ilmoituksen luotettavuuden ja sen mukana monet perinteiset uskomukset? Plantingan mukaan on olemassa neljä loogisesti mahdollista lähestymistapaa, joiden pohjalta voidaan harjoittaa tieteellistä raamatuntutkimusta. 1) Pluralistisen lähestymistavan mukaan tieteellinen raamatuntutkimus ei voi olla koskaan uskonnollisesti neutraalia. Niinpä eri tutkijat voivat avoimesti tehdä tutkimusta erilaisista uskonnollisista lähtökohdista. Sen enempää naturalistisella kuin supranaturalistisellakaan lähestymistavalla ei ole itseoikeutettua asemaa, vaan ne muodostavat kilpailevia tutkimusohjelmia, joiden paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä selkoa tutkimuksen kohteena olevista asioista.  2) Neutraalin lähestymistavan mukaan tieteellinen raamatuntutkimus ei voi tukeutua sen enempää naturalistisiin kuin supranaturalistisiinkaan ennakko-olettamuksiin. Tutkimuksen lähtökohtana ei voida käyttää mitään sellaisia periaatteita, joita kaikki tutkijat eivät hyväksy. 3) Välttämättömiin järjen totuuksiin perustuvan lähestymistavan mukaan tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtökohdaksi voidaan hyväksyä joitakin sellaisia olettamuksia, jotka eivät ole yleisesti hyväksyttyjä, kunhan nämä olettamukset ovat rationaalisesti välttämättömiä totuuksia, niin että jokaisen kriittisesti ajattelevan yksilön pitäisi hyväksyä ne. 4) Naturalistisen lähestymistavan mukaan historiallisten tapahtumien selitykseksi voidaan käyttää vain luonnollisia syitä. Mitään yliluonnosta ei ole olemassa tai se ei ainakaan voi vaikuttaa historian kulkuun. Jumala ei voi ilmoittaa itseään ihmisille. Raamatun yliluonnollisia ihmekertomuksia ei voida ottaa sellaisenaan, vaan niille on keksittävä jokin luonnollinen selitys. 

Tutkijat eivät välttämättä seuraa johdonmukaisesti yhtä perinnettä, vaan he saattavat yhdistää useampia lähestymistapoja omassa tutkimuksessaan. Plantinga ja Alston kritisoivat välttämättömiin järjen totuuksiin perustuvaa sekä neutraalia kantaa riittämättömän kapea-alaisiksi. Naturalistista kantaa he kritisoivat ideologiseksi. He puolustavat niiden sijaan pluralistista lähestymistapaa. 

==== Pluralistinen tieteentutkimuksen perinne ====

Plantinga<ref name=”P1996”>{{Lehtiviite | Tekijä = Plantinga, Alvin | Otsikko = Science: Augustinian or Duhemian? | Julkaisu = Faith and Philosophy | Ajankohta = 1996 | Numero = 13 (3) | Sivut = 368-394}} </ref><ref name=”Plantinga”/> puolustaa tieteellisen tutkimuksen perustaksi pluralistista lähestymistapaa. Sen mukaan tieteellistä tutkimusta tulisi tehdä tietoisesti erilaisista uskonnollisista ja metafyysisistä lähtökohdista, koska tieteellinen tutkimus ei ole mahdollista ilman tällaista lähtökohtaa. 

Plantingan mukaan valtaosa tieteellisestä tutkimuksesta ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, koska se joutuu tekemään jonkin oletuksen maailmankaikkeuden alkuperästä ja järjestyksestä. Jotkin tieteen osat saattavat olla uskonnollisesti neutraaleja: jos mittaamme maapallon kokoa ja muotoa ja sen etäisyyttä auringosta tai jos tutkimme Pytagoraan teoreeman todistusta, olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat jossakin järkevässä mielessä uskonnollisesti neutraaleja. Mutta valtaosa tieteestä on tässä suhteessa erilaista. Ei ole mitään selvärajaista tapaa määritellä, mitkä tieteen osat voivat olla uskonnollisesti neutraaleja ja mitkä eivät: kyseessä on asteittain muuttuva jatkumo ennemmin kuin selvärajainen erottelu. Mutta Plantinga ehdottaa seuraavanlaista nyrkkisääntöä: Mitä keskeisemmin tieteellinen tutkimusalue pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa olla inhimillinen olento, sitä vaikeampi sen on olla uskonnollisesti neutraali. 

Plantinga<ref name=”P1996”/> ottaa tässä yhteydessä esimerkiksi Jean Piagetin<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Piaget, Jean | Nimeke = The Child's Conception of Physical Causality | Julkaisija = London: Routledge & Kegan Paul | Vuosi = 1930}}</ref> teorian lapsen ajattelun kehityksestä. Seitsemän vuotias lapsi, jonka tiedolliset valmiudet toimivat moitteettomasti, uskoo Piagetin mukaan että koko maailmankaikkeudella on tarkoitus osana kaikkikäsittävää suunnitelmaa. Kypsä aikuinen, jonka tiedolliset valmiudet toimivat moitteettomasti, oppii ajattelemaan "tieteellisesti" ja ymmärtää, että kaikella on joko luonnollinen syy tai se tapahtuu sattumalta. Piagetin teoriaan on sisäänrakennettu ateistinen oletus, että Jumala ei ole luonut maailmankaikkeutta eikä siinä ilmene hänen suunnitelmansa. Tiedollisten valmiuksiensa kehittyessä ihminen tulee Piagetin mukaan tietoiseksi tästä tosiasiasta, vaikka lapsi vielä näkeekin maailmankaikkeudessa Jumalan suunnitelman. Tämä Piagetin teoria ei ole Plantingan mielsetä uskonnollisesti neutraali, vaan se tulkitsee inhimillisen ajattelun kehitystä tietyn uskonnollisen olettamuksen valossa. Se pitää ateismia itsestäänselvänä totuutena ja olettaa, että ajattelunsa kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin ateistiksi.  

Jos tehdään vastakkainen oletus, jonka mukaan Jumala on olemassa ja on suunnitellut koko maailmankaikkeuden, ei ole mahdollista pitää ajattelun kehityksenä sitä, että ihminen kadottaa tietoisuuden Jumalan suunnitelmasta. Teistisestä näkökulmasta inhimillisen ajattelun kehitys johtaa kohti yhä syvenevää tietoisuutta maailmankaikkeutta hallitsevasta kaikkikäsittävästä suunnitelmasta, päin vastoin kuin mitä Piaget olettaa. Usko Jumalaan ei ole ajattelun primitiivinen vaihe, joka ajattelun kehittyessä sivuutetaan, vaan se on edellytys maailmankaikkeuden oikealle kuvaukselle, jonka ymmärtäminen selkenee ajattelun kehittyessä. 

Olemassaolon alkuperää ja järjestystä koskevat perustavat olettamukset määräävät näin sen, mistä näkökulmasta käsin ihmisen ajattelun kehitystä tarkastellaan. Näiden kahden lähestymistavan paremmuutta voidaan arvioida sen perusteella, miten hyvin ne onnistuvat tekemään oikeutta todellisuuden olennaisille piirteille.  

Jos tiede ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, kun sen tutkimusalue koskettaa keskeisiä ulottuvuuksia inhimillisessä olemassaolossa, ei ole mahdollista ennalta sulkea pois jotakin tiettyä uskonnollista lähtökohtaa. Erilaiset uskonnolliset, maailmankatsomukselliset ja normatiiviset lähtökohdat ovat tällöin perustana keskenään kilpaileville tutkimusohjelmille. Tällöin ei ole myöskään mahdollista sulkea ennakolta pois lähtökohtaa, jonka mukaan Jumala on olemassa ja on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtökohtana tästä seuraa oletus, että Jumala voi ilmoittaa itsensä ihmisille ja puuttua universumin kulkuun niin halutessaan eli tehdä ihmeitä. Tämän lähestymistavan pätevyysarvoa samoin kuin kaikkien muidenkin on arvioitava niiden kyvyllä selittää mielekkäästi tutkimuksen kohteena olevia asiaintiloja. 

==== Neutraali tutkimusperinne ====

Tieteellisessä raamatuntutkimuksessa on myös suuntaus, jonka mukaan tutkimuksessa pitäisi pyrkiä täysin neutraaliin lähestymistapaan. Sen mukaan tutkimuksessa ei voida käyttää ennakko-oletuksia, joita kaikki tutkijat eivät voi hyväksyä. Tämä perinne tukeutuu ranskalaisen fyysikon ja tieteenfilosofin Pierre Duhemin (1861-1916) ajatteluun, jota nykyisessä keskustelussa puolustaa esimerkiksi Princetonin yliopiston filosofian professori Bas C. van Fraassen. Duhemin mukaan tiede kuvaa asioita mutta ei pyri selittämään asioiden perimmäisiä syitä. Niinpä metafyysikot tai teologit voivat täydentää tieteen kuvausta omilla selityksillään todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Duhemin mielestä itse tieteellisen tutkimuksen tulisi olla täysin vapaa uskonnollisista ja metafyysisistä oletuksista, vaikka kukin voi sijoittaa tieteen tulokset osaksi jotakin metafyysistä tai teologista maailmanselitystä. Tieteen alue rajautuu näin kapeammaksi kuin pluralistisen tai naturalistisen näkemyksen mukaan, mutta juuri rajoittamalla tieteen aluetta on Duhemin mukaan mahdollista saavuttaa yksimielisyys tieteellistä tutkimusta ohjaavista periaatteista, niin että erilaisten lähestymistapojen edustajat voivat tehdä tieteellistä tutkimusta yhdessä. Vaikka Duhem ei itse soveltanutkaan tätä periaatetta historialliseen raamatuntutkimukseen, se on yksi mahdollinen lähestymistapa myös siellä. Neutraali tutkimusperinne jättää avoimeksi, onko Jumala voinut tehdä ihmeitä tai ilmoittaa itsensä sanallisesti. Se ei oleta sen enempää, että ihmeitä on tapahtunut, kuin että niitä ei ole tapahtunut, koska kummassakin tapauksessa se joutuisi ristiriitaan joidenkin tutkijoiden oletusten kanssa.  

Neutraalin lähestymistavan pohjalta ei tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtökohtana voida pitää sen enempää materialismia kuin sen teismiäkään, koska kumpikaan ei ole kaikkien tutkijoiden hyväksymä. Vaikka yleisesti oletetaankin, että materialismi on yksi tieteen perustavista lähtökohtaoletuksista, ei kukaan ole tähän mennessä onnistunut määrittelemään materialismia selkeästi. Tältä pohjalta Bas C. van Fraassen<ref>{{Kirjaviite | Tekijä =  Van Fraassen, Bas C. | Nimeke = Science, Materialism and False Consciousness | Julkaisija = teoksessa Jonathan Kvanvig (toim.) Warrant in Contemporary Epistemology. Essays in Honor of Plantinga's Theory of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield | Vuosi = 1996}}</ref> kritisoi ajatusta, että materialismi voisi toimia tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana. Materialistisen oletuksen mukaan vain aine on olemassa ja kaikki tapahtumat ja ilmiöt voidaan selittää luonnollisten ja aineellisten tekijöiden perusteella. Van Fraassen<ref>{{Kirjaviite | Tekijä =  Van Fraassen, Bas C. | Nimeke = Science, Materialism and False Consciousness | Julkaisija = teoksessa Jonathan Kvanvig (toim.) Warrant in Contemporary Epistemology. Essays in Honor of Plantinga's Theory of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield | Vuosi = 1996 | Sivu = 163 }}</ref> kuitenkin argumentoi, että kukaan ei ole onnistunut määrittelemään materialismin peruskäsitettä 'aine' tai 'materia' riittävän selvästi. Siitä ei seuraa niin selkeitä väitteitä, että niitä voisi tieteellisesti testata. Hänen mielestään materialismi on ennemminkin tietynlainen asenne kuin väittämä todellisuudesta. Koska suurin osa materialisteista kuitenkin kuvittelee puolustavansa tiettyä väittämää todellisuudesta, materialismi on esimerkki vääristyneestä tietoisuudesta. Materialismi on henkinen asenne, joka saa erilaisia sisältöjä ja määritelmiä eri aikoina. Koska sen tarkka sisältö vaihtuu tieteen kehityksen myötä, se ei voi toimia tieteen perustavana ennakko-olettamuksena.    

Neutraalin lähestymistavan ongelmana Plantingan<ref>Vrt.{{Kirjaviite | Tekijä = Plantinga, A. | Nimeke = Warranted Christian Belief | Julkaisija = New York: Oxford Univeristy Press | Vuosi = 2000 | Sivu = 397-398}}</ref> mukaan on, että se jättää ilmoitustiedon kokonaan sivuun. Niinpä on vain odotettavissa, ettei ilmoitustiedon sisältö tule esiin sen tuloksissa. Jos ilmoitustiedosta hyväksytään vain se, mikä tällaisen tutkimuksen perusteella voidaan osoittaa luotettavaksi, ilmoituksen varsinainen sisältö jää hyödyntämättä, koska sen sisällöstä hyväksytään se, mikä voidaan tietää muutenkin. Tällainen tutkimus voi tuoda paljon valoa Raamatun tekstin historialliseen taustaan. Mutta sikäli kuin ilmoitustiedon tarjoama todistusaineisto jätetään sivuun, se ei pysty tarjoamaan tietoa niistä totuuksista, joihin ihmisillä on pääsy ainoastaan ilmoitustiedon välityksellä. Tämä tutkimusperinne jättää ilmoitustiedon tutkimuksen ulkopuolelle, mutta ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kukin yksityisenä ihmisenä omaksuu sen perustellusti oman elämänsä normiksi.

==== Välttämättömät järjen totuudet ====

Kolmas mahdollinen lähestymistapa tieteelliseen raamatuntutkimukseen on saanut yhden ilmauksensa Baruch Spinozan (1632-1677) ajattelussa. Spinozan mukaan "raamatuntulkinnan periaatteena tulisi olla pelkästään järjen luonnollinen valo". Tämän mukaan tutkijan tulisi seurata pelkästään sellaisia totuuksia, jotka seuraavat välttämättömyydellä perustavista järjellisistä periaatteista kuten ristiriidattomuuden ja riittävän perusteen periaatteista. 

Järjellisen päättelyn pohjalta ei ole mahdollista sulkea pois mahdollisuutta, että Jumala toimii historiassa, kuten naturalistinen tutkimus tekee, sillä tämä ajatus ei ole sisäisesti ristiriitainen. Toisaalta järkiperäisestä ajattelusta ei myöskään seuraa neutraalia periaatetta, jonka mukaan hyväksyttäviä ovat vain sellaiset periaatteet, jotka kaikki voivat hyväksyä. On mahdollista, että kaikki eivät hyväksy järjen selviä päätelmiä, mutta tämä ei ole riittävä syy hylätä niitä.

Välttämättömien järjen periaatteiden varaan rakentuvan tutkimuksen ongelma on Plantingan mukaan samantapainen kuin neutraalin perinteen. Se käyttää hyväkseen inhimillisen tiedon mahdollisuuksia niin rajoitetusti, ettei se tarjoa riittävää pohjaa uskonnolliselle ja maailmankatsomukselliselle tiedolle ja uskonnon opetukselle.<ref>Vrt.{{Kirjaviite | Tekijä = Plantinga, A. | Nimeke = Warranted Christian Belief | Julkaisija = New York: Oxford Univeristy Press | Vuosi = 2000 | Sivu = 418}}</ref>

==== Naturalistinen lähestymistapa ja sen realistinen kritiikki ====

{{Pääartikkeli|[[Ernst Troeltsch]]}}

===== Naturalismin sisäisiä jännitteitä =====

Suomalaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa naturalistista tutkimusperinnettä on kritisoinut esimerkiksi Timo Eskola<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Eskola, Timo | Nimeke = Uuden testamentin hermeneutiikka: Tulkintateorian perusteita | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1996}}</ref>. Naturalistiset teologit rajaavat historiallisen tutkimuksen omaksi tutkimusalueekseen. Se on menetelmällisesti erotettu tulkinnasta ja sillä on oma tieteenihanteensa, jolle on ominaista usko objektiiviseen ja lähes erehtymättömään tutkimukseen, joka perustuu tosiasioista tehtyihin väistämättömiin johtopäätöksiin. 1800-luvulle ominainen usko tieteen kaikkivoipaisuuteen on säilynyt teologiassa meidän päiviimme saakka. Tosiasioita tarkastelevan tieteen uskotaan kykenevän selittämään lähes kaiken maailmasta. Historiantutkimuksen menetelmä nähdään ennakko-olettamuksista vapaana ja objektiivisena. Raamatun yliluonnolliset kertomukset tulkitaan epätosiksi sen vakaumuksen pohjalta, että Jumala ei ole voinut toimia historiassa. Tätä oletusta pidetään objektiivisena totuutena, joka ei ole sidoksissa tulkintaan. Kun oletetaan, että yliluonnollisia asioita ei voi tapahtua, täytyy löytää jokin luonnollinen selitys Raamatun kertomuksille ihmeistä. Pyhien tekstien kirjoittajat ole voineet välittää meille luotettavaa tietoa todellisuudesta, koska he ovat sidoksissa oman aikakautensa käsityksiin. Edes kosketus kaikkitietävään ja kaikkivaltiaaseen olentoon ei tarjoa pyhien tekstien kirjoittajille uutta näkökulmaa aikakautensa käsityksiin, joten he ovat niistä täysin riippuvaisia. Sen sijaan naturalistisen ideologian hengessä toteutettu tieteellinen koulutus vapauttaa tutkijat tarkastelemaan tutkimuskohteitaan suhteellisen puolueettomasti ja riippumattomina ennakkokäsityksistä. 

1700-1800 - luvuilla vallinneen rationalistisen oletuksen mukaan Raamatun yliluonnolliset kertomukset ovat historiallisia virhetulkintoja. Yliluonnolliset piirteet täytyy selittää luonnontieteellisesti. Otetaan esimerkiksi evankeliumin kertomus, jonka mukaan ihmiset kuulivat Jeesuksen kasteen yhteydessä taivaasta tulevan äänen sanovan "Tämä on minun rakas Poikani". Vanhan rationalismin edustajat ovat antaneet tälle esimerkiksi seuraavanlaisen selityksen. Meteori lentää ilmakehän halki ja saa aikaan epämääräisen jyrinän. Ihmisten mielikuvituksessa tämä meteorin jyrinä hahmottuu sanoiksi, jotka tulkitaan Jumalan lausumiksi. Tämä oletetusti "tieteellinen" tulkinta perustuu naturalistiseen oletukseen, että Jumala ei ole voi puhua ihmisille. Sen jälkeen "tieteellinen" mielikuvitus saa vapaasti konstruoida tulkintoja naturalistisen ideologian sallimissa rajoissa.

1700-1800 -lukujen rationalismia heijastaa myös näkemys, jonka mukaan Raamatusta on karsittava pois kaikki "järjenvastaisuudet". Inhimillisen järjen uskotaan olevan kaikkivoipa ja kykenevän piirtämään tarkan kuvan maailmasta. Järjenvastaisuuden käsite johdetaan tässä tapauksessa naturalistisesta maailmankuvasta: se mikä ei ole selitettävissä luonnollisten syiden perusteella, on järjenvastaista. Tällä tavalla objektiivisen järjen auktoriteetilla verhotaan naturalistista ideologiaa. 

Naturalistisen raamatuntutkimuksen uranuurtajia oli David Friedrich Strauss (1808-1874), jonka mukaan "kaikki liittyy toisiinsa syiden ja seurausten ketjuilla, joka ei salli mitään keskeytystä".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Strauss, David | Nimeke = Life of Jesus Critically Examined | Julkaisija = Philadelphia: Fortress Press | Vuosi = 1972 | Sivu = sec. 14}}</ref> Hän pitää naturalistista peruslähtökohtaa todellisuuden kriteerinä ja pitää siksi jokaista luonnonlakien kanssa ristiriidassa olevaa kertomusta epähistoriallisena: "Koska niin yliluonnollisia asioita on täysin mahdoton kuvitella todellisiksi tapahtumiksi, kertomuksia on pidettävä sepitteellisinä."<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Strauss, David | Nimeke = Das Leben Jesu fur das deutsche Volk bearbeitet | Julkaisija = Erster Band. Leipzig | Vuosi = 1864 | Sivu = 75}}</ref> Hän hylkää kuitenkin vanhan rationalismin oletuksen, että Raamatun yliluonnolliset kertomukset ovat historiallisia virhetulkintoja. Straussin mukaan ne eivät ole virhetulkintoja vaan teologisia konstruktioita. Uuden testamentin Jeesusta koskevat teologiset konstruktiot ovat syntyneet Vanhan testamentin messiasmyytin pohjalta. Myytit ovat kertomuksia, joiden todenperäisyys on epäilyksenalaista. Suurin osa Jeesusta koskevista käsityksistämme on teologista konstruktiota, jonka avulla Jeesukseen on projisoitu erilaisia ominaisuuksia myytin pohjalta. 

Strauss pitäytyy näin naturalistiseen ideologiaan historiatutkimuksen itsestäänselvänä lähtökohtana. Hän uskoo, että historiatutkimuksen rajoitukset määrittelevät samalla todellisuuden rajat. Koska historiatiede ei pysty tutkimaan Jumalan toimintaa historiassa, Jumala ei ole voinut toimia historiassa. Niinpä Raamatun yliluonnolliselle ainekselle on keksittävä luonnollinen selitys. Tästä johtuen hän tulkitsee kaiken yliluonnollisen aineksen myyttiseksi. Strauss pitää naturalistista lähtökohtaansa niin itsestäänselvyytenä, että hän katsoo tutkimuksen johtavan objektiivisiin tutkimustuloksiin, vaikka tulokset seuraavat loogisesti ideologisesti värittyneistä lähtökohtaoletuksista. Straussin tutkimusohjelman sisäinen jännitteisyys ilmaisee naturalistiseen ideologiaan sisältyvää käsitesekaannusta.  

Yksi naturalistisen perinteen huomattavimpia edustajia oli Rudolf Bultmann (1884-1976), jonka vaikutus ulottuu meidän päiviimme saakka. Bultmannin mukaan "historiallinen menetelmä olettaa historian olevan ykseys, vaikuttavien syiden suljettu jatkumo, jossa yksittäiset tapahtumat liittyvät toisiinsa syyn ja seurauksen ketjussa". Tätä jatkumoa ei hänen mielestään "voida rikkoa yliluonnollisten, tuonpuoleisten voimien väliintulolla".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Bultmann, Rudolf | Nimeke = Existence and Faith | Julkaisija = New York: Meridian Books | Vuosi = 1960 | Sivu = 291-292}}</ref> Tämä naturalistinen perusoletus konkretisoituu Bultmannin näkemyksessä, että Raamattu on riisuttava myyteistä (Entmythologisierung). Se mitä Raamatussa ei voida selittää luonnollisten syiden perusteella, on selitettävä myytiksi, koska se ei voi vastata todellisuutta. 

Aidon uskonnollisuuden kriteerit löytyvät Bultmannin mukaan Heideggerin eksistentialismista, joka tekee perustavan jaon autenttiseen ja epäautenttiseen elämään. Pelastus on aidon elämän tavoittamista. Se muuttuu paikalleen pysähtyneeksi epäaitoudeksi heti kun se puetaan dogmaattisten oppilauseiden muotoon. Kun uskonnollisesta kokemuksesta tehdään oppilause, se turmeltuu. Ei ole mahdollista saada tosien väitelauseiden muodossa ilmaistua tietoa Jumalasta.

Yhtäältä siis Bultmannin todelliskäsitystä rajaa historiatutkimuksen menetelmän mahdollisuudet ja rajat. Toisaalta hän pitää Heideggerin eksistentialismia itsestäänselvästi pätevänä kriteerinä aidon inhimillisen olemassaolon ja aidon uskonnollisuuden määrittelyssä. Näiden kahden maailman välillä ei näyttäisi olevan mitään muuta yhteistä kuin naturalistinen ideologia, joka on saavuttanut itsestäänselvyyden aseman.  

Samanlainen kahtiajako ohjaa myös suomalaisen raamatuntutkimuksen valtavirtaa. Yhtäältä sitä hallitsee usko historiallisen raamatuntutkimuksen puolueettomuuteen:

{{lainaus|Eksegeettinen tutkimus ei rakennu millekään erityiselle filosofialle (vaikka yksityisillä eksegeeteillä saattaakin olla erilaisia filosofis-eksegeettisiä tendenssejä) vaan induktiolle. Teksteistä kerätään havaintoja. Näiden pohjalta pyritään sitten tutkittavasta asiasta muodostamaan mahdollisimman luontevia tulkintoja. Eksegetiikan voima on nimenomaan induktiivisessa detaljityössä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = Raamattunäkemystä etsimässä | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1984 | Sivu = 12 }}</ref>}}

Induktivismin ihanteena on objektiivinen ja erehtymätön tutkimus, joka päätyy väistämättömästi tuloksiinsa. Induktio merkitsee kohteesta tehtyjen huomioiden avulla suoritettua päättelyä, joka tuottaa väistämättömän johtopäätöksen.  Historiallis-kriittinen raamatuntutkija ei tarvitse tutkimuksensa pohjaksi mitään lähtökohtaoletuksia, hänen havaintonsa tavoittavat tekstit sellaisenaan ilman tulkintoja, ja hän muodostaa tällä tavalla "mahdollisimman luontevan" kuvan tutkimuskohteesta. Tutkija ei ole sidoksissa mihinkään tulkintatraditioon tai teoreettis-filosofiseen viitekehykseen.

Nykyisestä tieteenfilosofiasta voi olla vaikea löytää tukea näin yksioikoiselle käsitykselle tutkimusprosessista. Yleensä oletetaan, että neutraali induktioprosessi ei ole mahdollinen ihmisen kaltaiselle tiedoiltaan rajalliselle olennolle. Kukaan tutkija ei itse asiassa toteuta tutkimustaan täysin induktivismin mukaan. Heti kun havainnot käsitteellistetään, niihin sisältyy tutkimuskohteesta tehtyjä oletuksia, jotka voivat olla intuitiivisia tai teoreettisia. Havaintoja voidaan käyttää tutkimuksessa vasta kun ne tulkittu. Havaintoja tulkitessaan tutkija toimii samojen hermeneuttisten ehtojen alaisena kuin kaikki muutkin ihmiset.   

Yhtäältä siis historiallinen raamatuntutkimus oletettavasti toimii vailla tutkimuksen puolueettomuutta uhkaavia ennakko-oletuksia. Toisaalta juuri tämä puolueettomuus vaatii omaksumaan naturalistisen oletuksen, jonka mukaan Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään ihmisille.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = Raamattukeskustelu hakoteillä | Julkaisija = Teologinen Aikakauskirja 1986 | Vuosi = 1986 | Sivu = 30-31 }}</ref> On välttämätöntä luopua ajatuksesta, että Raamattu sisältää "erityistä ilmoitusta" Jumalalta, koska tällainen oletus estää "oppineita tekemästä havainnostaan historiallisia johtopäätöksiä"<ref>Räisänen, Heikki: ''Jeesus-tutkimuksen kaksi vuosisataa'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 10 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref>. Jos Jumala olisi ohjannut inhimillisten kirjoittajien työtä ja ilmoittanut itsensä heidän välityksellään, tutkija ei voisi perustellusti selittää tekstin historiallista ainesta puhtaasti luonnollisten tekijöiden pohjalta. Koska tutkijan on mahdotonta hyväksyä tällaista rajoitusta työlleen, Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään. Niinpä on pidettävä itsestään selvänä, että kaikki pyhät kirjoitukset ovat vain inhimillisiä dokumentteja, jotka kertovat ihmisten yrityksistä ymmärtää perimmäistä todellisuutta ja heidän erilaisista kokemuksistaan ja tulkintayrityksistään. Tämän näkemyksen mukaan joko Jumala ei ole olemassa, tai jos hän on olemassa, hän rajoittaa toimintaansa niin, että raamatuntutkijat voivat tehdä työtään luottavaisesti naturalististen oletusten pohjalta. Onko tosiaan järkevää olettaa, että Jumala rajoittaisi toimintansa sen mukaan, mikä tekee raamatuntutkijoiden työn mahdollisimman yksiselitteiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän olennon mahdollisuudet olisivat näin rajoitetut. Tuntuisi järkevältä olettaa, että kaikkitietävä ja kaikkivaltias olento osaa tehdä itsensä ymmärrettäväksi olennolle, jonka hän on itse luonut. Vallitseva eksegeettinen oletus on järkevä ainoastaan, jos oletetaan ateistinen uskomus, että tällaista olentoa ei itse asiassa ole olemassa. Harvoin kukaan kuitenkaan esittää vakavasti otettavia argumentteja tämän ateistisen oletuksen puolesta. Yleensä pidetään riittävänä vain todeta, että perinteiset ilmoituskäsitykset ovat "kestämättömiä" ja että Raamattu tulisi nähdä "sarjana syvien inhimillisten kokemusten tulkintoja ja uudelleentulkintoja tietyn traditioprosessin puitteissa".<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = John Hick: A John Hick Reader | Julkaisija = Teologinen Aikakauskirja 1991 | Vuosi = 1991 | Sivu = 173-174 }}</ref>

Vallitsevan naturalistisen käsityksen mukaan mukaan ei ole olemassa aitoa Jumalan ilmoitusta, on vain kunkin aikakauden ehdoilla tehtyjä tulkintoja Jumalasta, joista kehittyy tulkintojen loputon ketju. Jokainen sukupolvi tulkitsee perinteen uudelleen ja tuottaa uuden konstruktion, jolla ei ole sen enempää totuusarvoa kuin edelliselläkään tulkinnalla. Kun tulkitsemme uskonnollisia symboleja oman kulttuuripiirimme viitekehyksessä, annamme niille uusia sisältöjä. Tutkijat eivät kuitenkaan oletettavasti ole samojen rajoitusten alaisia, vaan he pystyvät vapautumaan niistä ja saavuttamaan objektiivista tietoa. Yhtäältä siis naturalismin mukaan ei ole mahdollista saavuttaa uskonnollista totuutta. Toisaalta on mahdollista saavuttaa se totuus uskonnosta, ettei siitä ole mahdollista saavuttaa mitään totuutta. 

Viime aikoina myös naturalistiset tutkijat ovat luopuneet yksiselitteisestä objektiivisuuden korostuksesta. Vaikka '''Jarmo Kiilunen'''<ref>Vrt. Kiilunen, Jarmo: ''Jeesuksen historian lähteet'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 51 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref> katsoo naturalistisen tutkimuksen tulosten olevan "suhteellisen luotettavia" hän myöntää, että "tutkijoiden tulokset käyvät melko lailla ristiin monissa kysymyksissä". Räisänen puolestaan toteaa: 

{{lainaus|Jeesus-tutkimuksen nykytilanteessa olisi tavanomaistakin harhaanjohtavampaa puhua varmaan sävyyn "tieteen uusimmista tuloksista". - - Mikään keskenään kilpailevista tulkinnoista ei ole täysin vailla perusteita. Kaikille löytyy oma kiinnekohtansa Jeesus-traditiosta. Kysymys on siis valinnoista ja niiden perusteluista: Mitä lähteissä esiintyviä puolia on  pidettävä keskeisinä, mitä taas toissijaisina tai myöhäissyntyisinä? Mitä traditiota arvostetaan?|Räisänen<ref name="räisänen27">Räisänen, Heikki: ''Jeesus-tutkimuksen kaksi vuosisataa'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = 27 | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref>}}

Vaikka Räisänen torjuukin ajatuksen, että "tutkimus vain kiertäisi kehää"<ref name="räisänen27" />. hän ei enää kiistä tutkimuksen epävarmuutta ja sitoutumista erilaisiin näkökulmiin. Tämä epävarmuus koskee hänen mukaansa kuitenkin vain yksityiskohtia, ei itse naturalistista perusolettamusta. Hän ei pohdi sitä mahdollisuutta, että koko naturalistinen lähtökohta pitäisi ottaa kriittisen tarkastelun kohteeksi.   

Viimeisimpänä vaiheena naturalistisen lähestymistavan kehityksessä voidaan pitää dekonstruktiivista lähestymistapaa. Sen mukaan kieli ei tavoita todellisuutta. Kun ihminen puhuu, hän puhuu kielestä ei todellisuudesta. Jumalasta puhuttaessa tavoitetaan vain aikaisempaa puhetta Jumalasta. Uskonnolliset oppilauseet eivät kerro meille totuuksia Jumalasta. Ne kertovat meille ainoastaan sen, miten Jumalasta puhutaan. Koska kieli ei tavoita todellisuutta, meillä on vain kielipelejä tai diskursseja, ei mitään tietoa Jumalasta. Kielipelit muotoutuvat vallankäytön ja ryhmien välisen taistelun seurauksena. Alkukirkon opilliset kiistat ilmensivät myös tällaista vallankäyttöä. Raamatussa voidaan löytää erilaisia keskenään kilpailevia diskursseja, mutta voittanut diskurssi on siellä päällimmäisenä. Dekonstruktion avulla pyritään purkamaan tekstien edustamia vääristyneitä valtasuhteita. 

Dekonstruktiivisen hermeneutiikan osalta herää kysymys: mitä dekonstruktiivinen analyysi tavoittaa? Kun väitetään, ettei puhe Jumalasta tavoita muuta kuin aikaisempaa puhetta Jumalasta, silloin ajatellaan voitavan dekonstruktiivisen puheen kautta tavoittaa se totuus Jumalasta, ettei mikään Jumalaa koskeva puhe tavoita totuutta Jumalasta. Miten tämä on mahdollista? Mitä syytä meillä on pitää dekonstruktiivista kuvausta pätevänä siitä valtataistelusta, jonka pohjalta muotoutui Uuden testamentin teksti, jos kerta mitään tällaisia totuuksia ei ole mahdollista tavoittaa?   
	
===== Naturalismin kehäpäättely =====

Plantingan mukaan naturalistiseen perinteeseen rakentuvan tutkimuksen tulokset eivät muodosta älyllistä haastetta niille, jotka uskovat ilmoitustotuuteen. Koska sen lähtökohtana on keskeisten ilmoitustotuuksien kieltäminen, on vain odotettavissa, että samat totuudet kielletään myös tutkimustuloksissa. Historiallisen raamatuntutkimuksen naturalistiset edustajat eivät ole esittäneet mitään vakavasti otettavaa argumenttia tutkimuksensa pohjana olevien tietoteoreettisten ja ontologisten olettamusten tueksi. He ovat lähinnä epämääräisesti vedonneet siihen, että se on ainoa tapa saada moderni tieteellinen yhteisö hyväksymään heidän tutkimustuloksensa. Tällöin he ovat määritelleet relevantin tieteellisen yhteisön siten, että siihen kuuluvat vain ne, jotka ovat vähintään metodologisia ateisteja: heidän mukaansa tieteellisen tutkimuksen tulee edetä ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa tai ainakin ikään kuin Jumala ei millään tavalla puuttuisi maailman kulkuun. Tämä oletus on kuitenkin kyseenalainen. 

[[Plantinga]]<ref>Vrt.{{Kirjaviite | Tekijä = Plantinga, A. | Nimeke = Warranted Christian Belief | Julkaisija = New York: Oxford Univeristy Press | Vuosi = 2000 | Sivu = 1413-414 }}</ref> kertoo seuraavanlaisen esimerkin konkretisoidakseen naturalistisen lähestymistavan perustalle rakentuvan tutkimusperinteen ongelmia. Oletetaan, että ystävääni Villeä syytetään pankkiryöstöstä. Pankkiryöstö tapahtui kuitenkin juuri silloin kun olin pelaamassa Villen kanssa shakkia. Yritän puolustaa ystävääni oikeudessa, mutta puheeni ei tee mitään vaikutusta oikeuden jäseniin. Lopulta oikeus suostuu siihen, että ulkopuolinen tutkija saapuu tutkimaan asiaa. Olen asiasta hyvin iloinen aina siihen asti kunnes kuulen tutkijan lähtökohtaoletukset. Ensinnäkin tutkijan lähtökohtana on, että mitään muistiin perustuvia todisteita ei voida ottaa huomioon. Se että muistan pelanneeni shakkia Villen kanssa, ei siten hänen mielestään kuulu asiaankuuluvaan todistusaineistoon. Toiseksi, tutkijan lähtökohtaoletuksena on, että Ville on syyllinen, näyttipä todistusaineisto miltä tahansa. Kuultuani erikoistutkijan lähtökohtaoletukset joudun tietysti epätoivoon. 

Tämä esimerkki kuvaa Plantingan mukaan naturalistisen ajattelun varaan rakentuvan historiallisen raamatuntutkimuksen perusongelmaa. Tämä tutkimusperinne sulkee jo lähtökohdassaan pois sen mahdollisuuden, että Jumala voisi ilmoittaa itsensä ihmisille sanallisesti tai että hän voisi toimia historiassa yliluonnollisella tavalla. Näiden lähtökohtaoletusten pohjalta se lähtee "tutkimaan" asiaa, ja päätyy tulokseen, joka täsmälleen vastaa sen itsestäänselvinä pitämiä lähtökohtaoletuksia. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Yllättävää on lähinnä se, että tämän tutkimusperinteen edustajat ihmettelevät, miksi heidän tutkimustuloksiaan ei oteta vakavasti niiden parissa, joilla on erilainen perusoletus todellisuuden perimmäisestä luonteesta.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Harvey, Austin Van | Nimeke = The Historicity of Jesus | Julkaisija = teoksessa ''Jesus in History and Myth'', toim. R. Joseph Hoffman ja Gerald A. Larue. Buffalo: Prometheus Books | Vuosi = 1986 | Sivu = 194}}</ref>

Historiallis-kriittinen menetelmä sellaisena kuin naturalistisiin perusoletuksiin tukeutuvat modernit eksegeetikot ovat sitä soveltaneet Raamatun tutkimukseen ei ole metodisesti tiukka, eivätkä sen saavuttamat tulokset ole osoittautuneet luotettaviksi tai edes kovin pysyviksi. Naturalistisen perinteen pohjalta tutkimustaan toteuttavat modernit eksegeetit ovat keskenään hyvin erimielisiä keskeisistäkin kysymyksistä. On olemassa tuskin mitään yleisesti hyväksyttyjä tutkimustuloksia, joista tämän lähestymistavan edustajat olisivat yksimielisiä. Tulkinnat vaihtelevat suuresti tutkijasta toiseen. Tämä johtuu siitä, että tekstille annettu tulkinta riippuu ratkaisevasti teoriapohjaisista oletuksista. Yksimielisiä ollaan lähinnä vain naturalistista perusoletuksista, joiden mukaan kaikki tulee selittää luonnollisten syiden perusteella, koska todellisuuden säännönmukaisuudet toteutuvat samanlaisina eri aikoina ja paikoissa. Näiden lisäksi tarvitaan teoreettisluonteisia oletuksia kielestä, tyylistä ja tekstin kirjoittajan tai "toimittajan" aikomuksista, jotka selittävät, miksi teksti on kirjoitettu. Tekstistä etsitään vihjettä, jonka perusteella voitaisiin päätellä tekijän tarkoitus. Saadakseen esiin näitä vihjeitä tulkitsijan on nojattava siihen, mitä tutkittavasta asiasta muuten tiedetään. Tätä koskeva todistusaineisto ei juuri kasva esimerkiksi Raamatun tekstien osalta. Siksi eksegeetit pyrkivät luokittelemaan tutkittavan tekstin siten, että osaa siitä voitaisiin käyttää lisätodistusaineistona jäljelle jäävälle osalle. Tämä tapahtuu lähinnä kielitieteellisin keinoin. Menettelylle on ominaista pyrkimys tekstin ajallisten kerrosten kuorimiseksi.<ref>Vrt. Kiilunen, Jarmo: ''Jeesuksen historian lähteet'' ja Räisänen, Heikki: ''Jeesus-tutkimuksen kaksi vuosisataa'', teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Uro, Risto; Lehtipuu, Outi (toim.) | Nimeke = Nasaretilaisen historia | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1997 | Kappale = | Sivu = | Selite = | Tunniste = 951-625-457-8 }}</ref>

Tämän lähestymistavan perusongelma on, että tekstin voi periaatteessa jakaa lukemattomilla tavoilla todistusaineiston ja selitettävän aineksen muodostamiin luokkiin. Tietenkin jotkut vaihtoehdot karsiutuvat täysin epäuskottavina pois. Mutta silti jäljelle jää lukematon joukko vaihtoehtoja sille, mitä pidetään todistusaineistona ja mitä pidetään selitettävänä osana. Seurauksena on tilanne, jossa riippuen hyvin pienistä, lähinnä tulkinnallisesti määräytyneistä painoarvojen eroista, saadaan valtaisa määrä vaihtoehtoisia kannanottoja siihen, mitä todella on tapahtunut. Näiden historiallisten kannanottojen osalta on vaikea sanoa, ovatko ne sen todennäköisempiä kuin niiden vastakohdatkaan. Niiden tutkimuksellinen painoarvo on siten melko mitätön.<ref>Vrt.{{Kirjaviite | Tekijä = Plantinga, A. | Nimeke = Warranted Christian Belief | Julkaisija = New York: Oxford Univeristy Press | Vuosi = 2000 | Sivu = 402}}</ref>

===== Naturalistisen uskonnonopetuksen ongelmia =====

Teologisen realismin edustajat kritisoivat naturalistista uskonnonopetusta siitä, että se rikkoo suopeuden periaatetta. Suopeuden periaatteen mukaan tekstiä pitäisi tulkita sen omilla ehdoilla. Sitä pitäisi pyrkiä ymmärtämään sen omista lähtökohdista käsin. Koska naturalismi pitää omaa maailmankatsomuksellista lähtökohtaansa itsestäänselvyytenä, sillä on taipumus tulkita pyhiä kirjoituksia tavalla, jossa se antaa luonnollisen tulkinnan tekstien yliluonnolliselle ainekselle. Tällöin tekstiin projisoidaan naturalistinen maailmankatsomus sen sijaan että tekstin tulkinnan välityksellä pyrittäisiin tekemään oikeutta sen omalle maailmankatsomukselle. Naturalistisesti värittyneessä uskonnonopetuksessa on tavallista, että uskontoa tarkastellaan naturalististen tutkijoiden silmälasien läpi sen sijaan että oppilaita autettaisiin ymmärtämään pyhien tekstien omaa uskonnollista sanomaa. Pyhiä tekstejä ei tarkastella niiden omista lähtökohdista käsin, vaan ne alistetaan ideologiapohjaisen uskontokritiikin kohteeksi. 

Suomalaisessa uskonnonopetuksessa hyväksytään yleensä suopeuden periaate, kun on kyse ei-kristillisten uskontojen opettamisesta. Ne pyritään opettamaan niiden omilla ehdoilla. Sen sijaan kristinusko saatetaan joissakin tapauksissa esittää naturalististen tutkijoiden uskontokritiikin valossa. Pedagogiselta kannalta on kuitenkin aivan eri asia selittää Raamatun tekstin omaa sisältöä kuin selittää, mitä tietyn ideologisen lähestymistavan edustajat ajattelevat tekstistä. On eri asia esitellä itse uskonnon sisältöä kuten kristillistä oppia synnistä, sovituksesta ja iankaikkisesta elämästä kuin esitellä tutkimushistorian naturalistisen haaran olettamuksia "tieteen tutkimustuloksina". Tutkijoilla on ollut taipumus etsiä kristinuskon "todellista olemusta" naturalistisesta näkökulmasta sen sijaan, että he tekisivät oikeutta Raamatun tekstin omalle supranaturalistiselle näkemykselle. 

Erityisesti lukion uskonnonopetuksessa painopistettä on joskus siirretty kristinuskon sisällöstä länsimaisten naturalististen tutkijoiden uskontokritiikkiin, jota esitellään "tieteellisen raamatuntutkimuksen" nimissä. Sikäli kuin konstruktivistinen käsitys uskonnosta yhdistyy naturalistiseen perusoletukseen, se johtaa kahteen ongelmaan uskonnon opetuksessa: (1) naturalistisen lähestymistavan yksipuolinen soveltaminen johtaa siihen, että uskonnonopetuksesta tulee uskontokritiikkiä; (2) suopeuden periaatteesta luopuminen yhdistyneenä ei-realistiseen ja relativistiseen hermeneutiikkaan johtaa siihen, että tulkinta ei tee oikeutta tekstin omalle sisällölle vaan projisoi siihen vieraita merkityksiä.

Realistisen kritiikin mukaan kaikkia uskontoja ja maailmankatsomuksia tulisi lähestyä suopeuden periaatteella pyrkien tekemään oikeutta niiden omille lähtökohdille. Uskontoja ja niiden pyhiä tekstejä tulisi ymmärtää niiden omasta identiteetistä käsin ja tehdä oikeutta sille, mitä ne väittävät itsestään. Tekstiä on ymmärrettävä sen omilla ehdoilla. Tutkija ja opettaja voi pitää kiinni omasta vakaumuksestaan ja samalla tehdä oikeutta muille näkemyksille. Tulkitsijalla ei ole oikeutta salakuljettaa omaa näkemystään tekstiin. Naturalistisen ideologian edustajat eivät kunnioita uskonnollisia tekstejä ja yhteisöjä, vaan katsovat oikeudekseen konstruoida ne oman näkemyksensä mukaisesti.