Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation metodikriteeri

== Älyllisten hyveiden laiminlyönti ==

Kasvatuksellista opetusta luonnehtii erään keskeisen määritelmän mukaan sellaisten menetelmien käyttö, jotka edistävät älyllisten hyveiden kehittymistä. Tämä kriteeri ottaa huomioon lapsen kehityksen näkökulman. Se sallii erilaisten menetelmien käytön lapsen eri kehitysvaiheissa, kunhan ne kulloisessakin vaiheessa kehittävät älyllisiä hyveitä. Kehittäessään älyllisiä hyveitä opetus samalla kehittää oppilaissa valmiuksia itsenäisesti arvioida heille opetettavien asioiden pätevyyttä. Kyky itsenäisesti arvioida opetettavia käsityksiä tekee indoktrinoimisen vaikeaksi. Älyllisten hyveiden kehittyminen vähentää siten indoktrinaation onnistumisen mahdollisuuksia. 
	
Hyveen käsitettä on käytetty monin eri tavoin filosofisessa keskustelussa. Hyveajattelun tunnetuimmat edustajat ovat Platon (428─348 eKr.) ja Aristoteles (384─322 eKr.). Platonin kuvaama Sokrates (470─399 eKr.) nimittää hyveiksi myös esineiden ja eläinten ominaisuuksia: veitsen hyve on terävyyttä, hevosen hyve nopeutta. Olio on hyveellinen, kun se täyttää tehtävänsä moitteettomasti. Ihmisen hyveen määrittely edellyttää Aristoteleen mukaan tietoa ihmisen olemuksesta, päämäärästä ja korkeimmasta hyvästä (telos). Kun tiedetään, mitä ihmisyyden olemukseen ja korkeimpaan hyvään kuuluu, voidaan määritellä ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet jotka tekevät mahdolliseksi elää aidosti inhimillistä elämää. Älylliset hyveet ovat keskeisiä aristoteelisessa ajattelussa, koska rationaalisuus nähdään ihmisen olemuksen määritteleväksi tekijäksi. Älylliset hyveet ovat läheisessä yhteydessä moraalisiin ja esteettisiin hyveisiin, koska totuus, hyvyys ja kauneus ovat perimmältään yhtenäinen arvo.
	 
Hyveajattelu on kokenut uuden tulemisen 1980-luvun alussa. Uuden hyveajattelun tunnetuimpia edustajia on Alasdair MacIntyre. Hänen mielestään hyveet ankkuroituvat sekä ihmisen päämäärään että yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Martha Nussbaumin (1988) mielestä hyveiden kehittelyn perustana ovat kaikille ihmisille yhteiset piirteet tai kokemuksen alueet kuten "kuolevaisuus, ruumiillisuus, mielihyvä ja tuska, tiedolliset kyvyt, käytännöllinen järki, varhaislapsuuden kehitys, kiintymys ja huumori". Linda Zagzebski määrittelee hyveen hankituksi ominaisuudeksi, joka ohjaa ihmisen pyrkimyksiä ja auttaa häntä menestymään niissä:
Hyve on yksilön hankkima ominaisuus, joka on syvä ja pysyvä. Sille on luonteenomaista pyrkimys tuottaa toivottuja päämääriä ja menestyä tässä pyrkimyksessään. (Zagzebski 1996: 137.)
Älylliset hyveet on erotettava älyllisistä taidoista, vaikkakin älyllisiä taitoja tarvitaan ilmentämään älyllisiä hyveitä käytännössä. Älyllisen hyveen käsite tarkoittaa mielenlaatua, asenteita ja luonteenpiirteitä, jotka edistävät älyllisten taitojen ja tottumusten oikeaa käyttöä. (Ollila 1993b.) 
	
Älylliset hyveet ohjaavat ihmisen tapaa muodostaa uskomuksia. Älyllisesti hyveellinen ihminen on oppinut rakentamaan uskomuksensa tiedollisesti luotettavalla tavalla ja pitämään niistä kiinni, vaikka ne eivät olisikaan yleisesti hyväksyttyjä. Zagzebskin (1996: 166-167) mielestä älyllisillä hyveillä on yhteinen motivaatiopohja: tiedonhalu. Jotkin niistä ovat suuntautuneet erityisesti totuuden löytämiseen, kun taas toiset ovat suuntautuneet pikemminkin asioiden ymmärtämiseen tai tiedon varmuuteen. Totuuden löytämisessä ihmistä auttavat sellaiset älylliset hyveet kuin kriittinen avoimuus, kyky tehdä oikeutta vastakkaisille argumenteille, perusteellisuus, älyllinen huolellisuus, kestävyys, systemaattisuus, kyky tunnistaa luotettavia auktoriteetteja, rohkeus sekä hyveet, jotka ovat vastakkaisia toiveajattelulle ja mukautumiselle. Asioiden ymmärtämisessä ihmistä auttavat kyky keksiä selityksiä monimutkaisille tosiasioille, nöyryys, joustavuus, ymmärrys ja älyllinen eheys. 
	
Jane Braeton (1990) pyrkii luomaan yhteyden älyllisten hyveiden ja hyvän elämän välille. Älylliset hyveet ovat perustana yhteisölliselle elämälle, jossa kaikilla on mahdollisuus elää hyvää elämää. Hän erottaa kuusi älyllistä hyvettä: (1) Ensimmäinen on mielikuvitus: kyky esittää vaihtoehtoisia subjektiivisia näkökulmia. (2) Toinen on kyky tehdä päätelmiä muiden todennäköisistä reaktioista tiettyihin tapahtumasarjoihin. (3) Kolmas on kyky tunnistaa sosiaalisten normien ja arvojen olevan sosiaalisesti rakentuneita. Tämä kyky on välttämätön olemassa olevien yhteiskunnallisten järjestelyjen muuttamiseksi. (4) Neljäs on mielikuvitukseen perustuva luova kyky kuvitella, millainen yhteiskunnallinen maailma olisi, jos se perustuisi vaihtoehtoisiin yhteiskunnallisiin normeihin. (5) Viides on kyky tehdä oletuksia ristiriitojen ja hyvinvoinnin lähteistä sekä henkilökohtaisissa että ihmisten välisissä asioissa. (6) Kuudes kyky sisältää kaikki edellä mainitut kyvyt, ja se on kyky uudelleen hahmottaa itse älyllinen hyve. (Braeton 1990: 6.) 
	
Braetonin näkemyksessä älylliset hyveet ovat yhteydessä pikemminkin yhteisölliseen kuin yksilölliseen hyvinvointiin. Vaikka sellaiset älylliset hyveet kuin mielikuvitukseen perustuva kyky luoda uusia selitysmalleja eivät välttämättä viekään lyhyellä aikavälillä lähemmäksi totuutta (koska suurin osa näistä selitysmalleista osoittautuu lopulta epätosiksi), ne edistävät tiedon edistymistä pitkällä aikavälillä. 
	
Monia länsimaisessa kasvatusihanteessa keskeisiä älyllisiä hyveitä ja taitoja on kiteytetty kriittisyyden ihanteeseen. Kriittisyyteen kuuluvat sekä taito arvioida väitteiden pätevyyttä että taito esittää päteviä perusteluja, mikä edellyttää hyvää ymmärrystä älyllistä päättelyä ohjaavista periaatteista. Kriittistä ajattelua käsittelevässä kirjallisuudessa on esitetty useitakin, toisistaan hiukan poikkeavia tapoja jakaa nämä taidot erityistaitoihin. Pelkkä älyllisten taitojen hallinta ei kuitenkaan vielä takaa, että ihminen ilmentää älyllisiä hyveitä. Ihmisellä pitää lisäksi olla tietynlainen luonne, jolla on taipumus käyttää älyllisiä taitoja oikealla tavalla.  

Kriittiseen asenteeseen kuuluu tietynlainen luonne ja tietyt taidot: luonne, jolla on taipumus etsiä perusteluja ja rakentaa arvostelmansa ja toimintansa niiden varaan, joka on sitoutunut arvioimaan todistusaineistoa objektiivisesti ja joka arvostaa älyllistä rehellisyyttä, kunnioittaa todistusaineistoa, ottaa etunäkökohdat ymmärtävästi ja puolueettomasti huomioon sekä arvostaa objektiivisuutta ja puolueettomuutta (Siegel 1988: 39).

Zagzebskin mielestä älyllisissä hyveissä ilmenee järjen ja tunteen läheinen yhteys. Tunteet kuuluvat hyveeseen motivaation osana. Motiivi taas on tunne, joka saa ihmisen toimimaan jotta hän saavuttaisi tavoitteensa. Motivaatio luonnehtii yksilöä syvällisesti ilmaistessaan hänen tapansa suuntautua ja käyttäytyä tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa. (Zagzebski 1996: 136.) Kriittiseen asenteeseen kuuluu siten rationaalisia tunteita ja haluja, joissa ilmenee järjen ja tunteen yhteys. Kriittinen ajattelija haluaa löytää ja ilmaista totuuden. Hän vaatii havainnoilta ja päättelyltä tarkkuutta ja tuntee vastenmielisyyttä virheitä, vääristelyä ja valheellisuutta kohtaan.   
	
{{lainaus|Rationaalisiin tunteisiin kuuluvat ─ ─ intohimo selkeyteen, tarkkuuteen ja tasapuolisuuteen, palava halu päästä perusteisiin käsiksi ja kuunnella vastapuolen näkemyksiä myötämielisesti, pakottava taipumus etsiä todistusaineistoa, kiihkeä vastenmielisyys ristiriitaisuutta, huolimatonta ajattelua ja kriteerien epäjohdonmukaista soveltamista kohtaan ja omistautuminen totuudelle oman edun sijasta (Paul 1984: 23, lainattu teoksesta Siegel 1988:40).}}

Älyllisten hyveiden perustana on tunne-elämän tasapaino, itseluottamus ja myönteinen minäkuva, jotka edistävät johdonmukaista ajattelua ja kykyä asettaa asioita oikeisiin yhteyksiin (Siegel 1988:41).
	
Näin tulkittua älyllisen hyveen käsitettä on kuitenkin arvosteltu siitä, että se antaa järjellisyydelle ja rationaalisille periaatteille ylikorostuneen aseman. Vaikka aristoteelinen älyllisen hyveen käsite olikin läheisessä yhteydessä hyvyyteen ja kauneuteen, on tämä yhteys nykyisessä indoktrinaatiokeskustelussa paljolti kadotettu. Järjellisyyden ihannetta korostetaan usein niin paljon, että kasvatusnäkemys vääristyy. Vastareaktiona järjellisyyden ylikorostukselle on puolestaan syntynyt näkemyksiä, jotka kieltävät normatiivisten rationaalisten periaatteiden merkityksen ajattelulle. Esimerkiksi Gilles Deleuze hylkää järjellisyyden ihanteen, jonka mukaan todellisuus olisi esitettävissä inhimillisen kielen avulla ja tavoitettavissa ristiriidattomaan käsitteelliseen järjestelmään. Käsitteellinen ajattelu tai ajattelu ylipäätään ei ole matemaattisen järjenkäytön kaltaista aivotoimintaa vaan intensiivisesti tunteenomainen tila ja muutosprosessi. Deleuzen ihanteena on kumota klassinen, normatiivinen käsitys ajattelusta, rikkoa ajattelun rajoja ja mahdollistaa sen muuttuminen yhä avoimemmaksi kaikelle moninaiselle ja erilaiselle. Ajattelun lähtökohtana on tahdon ja tunteen voimien, virtojen ja tilojen kenttä, jossa ihmissubjekti on energian muuntaja, puhdas rajoittamattomien ja välittömien viettien ja halujen kokoelma. Ajattelu on nopeaa matkaamista halki erilaisten kokemusten kerrosten. (Deleuze 1992; Braidotti 1993: 109.) 
	
Deleuze vertaa rationaalisia periaatteita korostavaa ajattelua despoottiseen hallintojärjestelmään, joka säätelee kaikkea alaistensa toimintaa. 

{{lainaus|"Maaseudun primitiivisten kyläyhteisöjen perustalta despootti rakentaa keisarillisen koneensa, joka ylikoodaa kokonaisuuden byrokratiallaan ja valtaisia työmaita organisoivalla, lisätyön anastavalla hallinnolla." (Deleuze 1992: 17.)}} 

Älylliset hyveet perinteisessä merkityksessä olisivat tässä kehikossa vain tunnollisten työläisten pikkutarkkuutta ja täydellistä alistumista despootin komentovaltaan. Tämän despoottisen järjen ihanteen tilalle Deleuze suosittaa nomadista (vapaasti vaeltelevaa) ajattelua. 

{{lainaus|On totta, että maalaiskylien keskustassa despootin byrokraattinen kone järjestää kirjanpitäjiensä, pappiensa ja virkamiestensä avulla kyläyhteisön, mutta periferiassa nämä yhteisöt ryhtyvät toisentyyppiseen seikkailuun ─ ─. Sen sijaan, että ne antautuisivat ylikoodattaviksi, ne hajoavat. Kokonaiset heimot lähtevät, nomadisoituvat. (Deleuze 1992: 17.)}}

Aito älyllinen hyveellisyys on harhailua, vapaata vaeltelua, uusien ajatusten etsimistä, ilman järjen periaatteiden despoottisia kahleita. Ajattelu on uusien voimakenttien etsimistä, hapuilua kohtia energiavirtoja, jotka elähdyttävät ja vapauttavat meidät, synnyttävät meissä "sanoin kuvaamatonta iloa": 

{{lainaus|On mahdotonta olla nauramatta, kun koodit lakkaavat toimimasta. Jos asetat ajattelun suhteeseen ulkoisen kanssa, pulpahtavat dionyysisen naurun hetket esiin; se on ajattelua avoimen taivaan alla. ─ ─ lopultakin ihmisestä on tulossa mielenkiintoinen. (Deleuze 1992: 16.)}}

Ajattelun kautta ihminen voi saada kosketuksen elämän virtoihin ja voimiin, jotka synnyttävät hänessä intensiivisyyden kokemuksia, ja tässä intensiteetissä on ajattelun varsinainen sisältö. Ajattelun tarkoituksena ei ole kuvata todellisuutta tarkkojen rationaalisten periaatteiden mukaisesti, vaan päästä kosketuksiin todellisuuden voimavirtojen kanssa. 
	
{{lainaus|Ajattelu ei ole kuin puu, joka haarautuu yhdestä juuresta ja yhdestä rungosta, vaan rihmasto, jonka jokainen kohta voidaan yhdistää mihin tahansa muuhun pisteeseen ilman systemaattista järjestystä.
Rihmastossa ei ole pisteitä tai positioita kuten struktuurissa, puussa tai juuressa. Siinä on vain viivoja. ─ ─ Rihmasto voidaan rikkoa, katkaista aivan mistä kohdasta tahansa, mutta se alkaa uudelleen jotakin viivaansa ja joitakin toisia viivoja pitkin. (Deleuze 1992: 29-30.)}}

Ajattelu ei pyri kuvaamaan maailmaa, vaan se muodostaa rihmastoja maailman kanssa. Ajattelu ei ole alistettu millekään rakenteellisille malleille, se vierastaa jokaista syvärakenteen ideaa. Luovalle ajattelulle on ennemminkin ominaista, että se etsii "paon viivoja", sellaisia ajatuskatkoksia ja epäjohdonmukaisuuksia, joiden avulla se voi välttyä urautumasta ja löytää uusia alueita.
	
Deleuzen luonnehdinta pyrkii paljastamaan puutteen perinteisessä älyllisyyttä korostavassa mallissa. Äärellisenä olentona ihmisen ongelmana on, että perustaessaan ajattelunsa tiettyihin lähtökohtaoletuksiin ja edetessään johdonmukaisesti niiden pohjalta, hän sulkee itseltään pois vaihtoehtoisia näkökulmia, jotka voisivat auttaa häntä muodostamaan asiasta monipuolisemman kuvan. Puolustaessaan omaa malliaan perinteistä mallia vastaan Deleuze joutuu kuitenkin nojautumaan niihin rationaalisiin periaatteisiin, joiden pätemättömyyttä hän pyrkii todistelemaan. Hän pyrkii antamaan lukijoilleen aavistuksen ajattelun mallista, jota hän pitää onnistuneempana ja inhimillisempänä kuin sen edeltäjiä. Tätä hän ei kuitenkaan voisi tehdä, jos hänen ajattelunsa ei perustuisi tiettyyn minimaaliseen johdonmukaisuuteen ja selvyyteen, teemojen kehittelyyn ja perusteluun. Se, että ajattelu pyrkii kuvaamaan todellisuutta luotettavasti pitäytyen rationaalisen ajattelun sääntöihin, ei estä sitä olemasta elämyksellistä, uutta luovaa ja uusia näköaloja avartavaa. Deleuzen ajattelun voima on osaltaan siinä, että hänen kirjoituksensa ilmentää myös hyvin perinteisiä älyllisiä hyveitä.      
	
Ongelmana vallitsevassa menetelmäkriteerin luonnehdinnassa on kuitenkin epäilemättä sen rajoittuminen älyllisiin hyveisiin. Onko kasvatuksellisen opetuksen tunnusmerkkinä nimenomaan se, että se edistää älyllisten hyveiden kehittymistä? Tietysti paljon riippuu siitä, miten laajasti älyllisten hyveiden alue määritellään. Kuuluvatko niihin esimerkiksi lapsen sosiaaliset taidot ja niiden perustana oleva interpersoonallinen älykkyys? Gardnerin (1983: 10. luku) mielestä keskeistä interpersoonallisessa älykkyydessä on kyky havaita ja tehdä erotteluja eri ihmisten välillä erityisesti heidän mielialojensa, luonteenlaatunsa, motivaatioidensa ja aikeidensa osalta. Kaikkein perustavimmassa muodossaan interpersoonallinen älykkyys ilmenee pienessä lapsessa, joka pystyy tekemään eron ympärillään olevien ihmisten välillä ja havaitsemaan heidän erilaisia mielialojaan. Kehittyneemmässä muodossa interpersoonallinen älykkyys tekee kehittyneelle aikuiselle mahdolliseksi lukea muiden ihmisten aikeita ja haluja, vaikka ne olisivat kätkettyjäkin, ja toimia tämän tiedon pohjalta. Gardnerin mielestä kehittynyt interpersoonallinen älykkyys ilmenee joissakin poliittisissa ja uskonnollisissa johtajissa, taitavissa vanhemmissa ja opettajissa sekä terapia-ammateissa toimivissa ihmisissä. Sosiaalisten  taitojen kehittyminen on myönteisen tiedollisen kehityksen edellytys, koska vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa lisää myös älyllisiä virikkeitä ja mahdollisuuksia testata omia näkemyksiään keskustelussa. 
	
Interpersoonallisen älykkyyden perustana on intrapersoonallinen älykkyys. Keskeistä tässä älykkyyden muodossa on kyky elää kosketuksissa omiin tunteisiinsa, kyky tunnistaa eroja eri tunteiden välillä, ilmaista niitä sanallisesti, käyttää niitä oman käyttäytymisen ymmärtämisen ja ohjaamisen lähteinä. Alkeellisimmassa muodossaan intrapersoonallinen älykkyys merkitsee kykyä erottaa mielihyvän tunne mielipahasta ja tulla sen pohjalta syvemmin osalliseksi jostain tilanteesta tai vetäytyä siitä. Kehittyneemmällä tasolla intrapersoonallinen tieto auttaa ihmistä erottamaan ja sanallisesti ilmaisemaan monimutkaisia ja hyvin eriytyneitä tunteita. Mitä paremmin lapsen valmiudet hallita omaa elämäänsä kehittyvät, sitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia myös hankkia tietoa. 
	
Tässä yhteydessä on huomattava myös se, että älyllisillä hyveillä on läheinen yhteys moraalisiin hyveisiin kuten rehellisyyteen. Rehellinen ihminen kunnioittaa totuutta ja tekee parhaansa saadakseen sen selville ja viestiäkseen sen tavalla, joka tekee kuulijalle mahdolliseksi uskoa totuus perustellusti ja ymmärtäen. Tämä puolestaan edellyttää, että hänellä on älyllisiä hyveitä, jotka auttavat häntä ymmärtämään uskomuksen perusteluja. Hänen täytyy kiinnittää huomiota todistusaineistoon, punnita sitä huolellisesti ja olla havainnoiltaan tarkka erityisesti tärkeissä asioissa. Siinä missä rehellisyys edellyttää älyllisiä hyveitä, älylliset hyveet edellyttävät rehellisyyttä. Ilman rehellisyyttä ei kriittinen avoimuus ole aitoa. (Zagzebski 1996: 158-159.)	
	
Kateus, ylpeys, ja ennakkoluuloisuus estävät ihmistä saavuttamasta älyllisiä hyveitä. Ihmisellä, jolta puuttuu itsekunnioitusta ja jolla on liian voimakas hyväksytyksi tulemisen halu, on taipumus olla älyllisesti mukautuva. Itsekeskeinen ihminen haluaa aina olla oikeassa eikä siksi kiinnitä riittävästi huomiota siihen, mitä muilla on sanottavana. Hän ei ota huomioon tosiasioita, jotka osoittaisivat hänen olevan väärässä. Hän ottaa huomioon vain sellaista informaatiota, joka tukee hänen käsityksiään. (Zagzebski 1996: 159.)
	
Moraalisen ja älyllisen pitkäjänteisyyden välillä on läheinen suhde. Sama pätee rohkeuteen, nöyryyteen ja arvostelukykyisyyteen. Rohkeuteen ja nöyryyteen liittyy läheisesti autonomia, jolla on sekä älyllinen että moraalinen ilmenemismuoto. Ihmisen pitää olla niin rohkea, ettei hän pelkästään mukaudu muiden käsityksiin, ja niin nöyrä, että hän on valmis oppimaan muilta. (Zabzebski 1996: 159-160.) Luottamus, se että tietää milloin luottaa muihin, tasapainottaa ja tukee autonomiaa. Luottamus on herkkäuskoisuuden ja epäluuloisuuden kohtuullinen välimuoto. Se toimii sekä älyllisellä että käytännöllisellä alueella. Luottamus on välttämätön kaikissa vaiheissa uskomusten muodostamista. Ihmisen on luotettava aisteihinsa, joihinkin älyllisiin kykyihinsä, muistiinsa, toisten ihmisten älylliseen huolellisuuteen ja perusteellisuuteen. Hänen on luotettava muihin ihmisiin, sekä nykyisiin että menneisiin, koska hyvin pieni osa tiedosta tulee suoraan. Ihmisen on luotettava myös siihen, että maailma toimii verraten säännönmukaisesti, niin että hän voi tehdä päätelmiä sen luonteesta. (Zabzebski 1996: 160.)
	
Älyllisten ja moraalisten hyveiden välinen yhteys näkyy myös persoonan eheydessä. Tämä hyve toteutuu, kun ihminen on uskollinen itselleen ja uskaltaa olla aidosti sitä mitä on. Teeskentely tai ulkokultaisuus ovat paheita, joihin sisältyy sekä moraalinen että älyllinen epäonnistuminen itsensä tuntemisessa. (Zagzebski 1996: 162-163.)
	
Teoksensa Novum Organum ensimmäisessä kirjassa Francis Bacon kuvaa älyllisten paheiden riippuvuutta moraalisista paheista. 
Inhimillinen ymmärrys ei ole kylmä valo, vaan sen täyttää halu ja tunne, jotka synnyttävät "toiveajatteluun perustuvan tieteen". Sillä ihminen uskoo mieluiten sen minkä hän toivoo olevan totta. Hän torjuu vaikeudet koska hän on liian kärsimätön tutkiakseen asiaa, asialliset käsitykset koska ne rajoittavat toivoa, Luonnon syvemmät osat taikauskonsa takia, kokemuksen valon röyhkeytensä ja ylpeytensä takia ettei hänen mielensä näyttäisi askartelevan vähäpätöisten ja ohimenevien asioiden kanssa, asiat, jotka ovat kummallisia ja kaikkien odotusten vastaisia, yleisen mielipiteen takia. Lyhyesti sanoen tunne lukemattomilla, usein näkymättömillä tavoilla ulottuu ja vaikuttaa ymmärrykseen. (Novum Organum, 1. kirja, aforismi 49.)
Älylliset hyveet ovat siis yhteydessä moraalisten, sosiaalisten ja emotionaalisten hyveiden kanssa. 
	
Zagzebskin (1996: 150-151) mielestä älyllisten hyveiden oppiminen on samankaltaista kuin moraalisten hyveiden oppiminen. Lapsi oppii muodostamaan uskomuksensa perustellusti samalla tavalla kuin hän oppii toimimaan oikein. Keskeistä älyllisten hyveiden kehittymisessä on tietynlaisen halun kehittyminen: lapsen täytyy oppia haluamaan totuuden löytämistä sen sijaan että hän haluaisi joitakin toisarvoisia asioita, jotka ohjaavat häntä muodostamaan totuudenvastaisia uskomuksia. Hänen täytyy oppia voittamaan älyllinen tahdon heikkous ja kehittää älyllistä itsehallintaa. Useimmissa tapauksissa älyllisen hyveen omaksumiseen sisältyy tunteiden harjoittamista. Esimerkiksi kyky tunnistaa luotettavia auktoriteetteja perustuu arvioon, joka on osittain tunneperäinen, koska tämän arvion perustaksi ei ole olemassa tyhjentäviä rationaalisia periaatteita. (Zagzebski 1996: 151.) 
	
Esimerkkinä prosessista, joka johtaa älyllisten hyveiden omaksumiseen, voidaan käsitellä älyllisen rohkeuden oppimista. Rohkeus on hyve, joka motivoi ihmistä ottamaan riskejä ja kohtaamaan vaaroja, kun hän haluaa edistää arvokkaiden asioiden saavuttamista (Zagzebski 1996: 160). Älyllisesti rohkea ihminen ei pelkää pitää kiinni oikeina pitämistään käsityksistä, vaikka ne ovat yleisen mielipiteen vastaisia ja vaikka hän saisi kärsiä käsitystensä takia. Älyllisen rohkeuden oppimisessa on Zagzebskin mielestä mallioppimisella keskeinen sija. Sen lisäksi lapsen tunne-elämä tarvitsee harjoitusta ja totuttelua. Hänen täytyy oppia tunnistamaan sellaiset tilanteet, joissa riskien ottaminen ja vaarojen kohtaaminen on moraalisesti arvokasta, ja sellaiset tilanteet, joissa se ei sitä ole. Tavallisesti nuori joutuu käymään läpi vaiheen, jossa hän tietää milloin hänen pitäisi osoittaa älyllistä rohkeutta, mutta jossa häneltä puuttuu kyky tai voima osoittaa sitä. Aristoteles sanoisi, että sellainen ihminen kärsii tahdon heikkoudesta. Vähitellen hän oppii voittamaan heikkoutensa ja käyttäytymään hyveellisesti yhä useammissa tilanteissa. Tässä vaiheessa hän on saavuttanut moraalisen itsehallinnan. Vasta kun hyve tulee hänelle verraten helpoksi toteuttaa eikä hänen enää tarvitse taistella voimakkaita vastakkaisia taipumuksia vastaan, hänen voidaan sanoa olevan älyllisesti rohkea. Käyttäydyttyään pitkään hyveellisesti hän ei enää joudu taistelemaan vastakkaisia taipumuksia vastaan, koska hyveellinen toiminta tuottaa hänelle tyydytystä ja hän haluaa sitä luonnostaan.
	
Aristoteleen mielestä hyveiden oppimiseen kuuluu kyky tunnistaa kohtuus kahden äärimmäisyyden välillä. Älyllisen pelokkuuden vastakohtana voi olla älyllinen tyhmänrohkeus, ja ne molemmat ovat paheita. Älyllinen rohkeus on näiden välissä oleva kohtuullinen asenne. Ihmisen ei pitäisi olla liian varma käsityksistään eikä epäillä kaikkea loputtomasti. Älyllinen hyve on näiden keskiarvo, ja sille on ominaista senvertainen epäilys, että se saa ihmisen etsimään kohtuullista varmuutta käsityksilleen. Älyllinen hyve on sitä, että ihminen osaa erottaa oikeanlaisen epäilyksen vääränlaisesta, oikeanlaisen varmuuden vääränlaisesta. (Zagzebski 1996: 154.)
	
Lapsella ei ole alun perin sen enempää älyllisiä hyveitä kuin älyllisiä paheitakaan. Kuitenkin hyveen oppiminen edellyttää usein sellaisten taipumusten voittamista, jotka johtaisivat älylliseen paheeseen. Esimerkkejä älyllisistä paheista ovat älyllinen ylpeys, huolimattomuus, joutilaisuus, pelokkuus, mukautuvuus, laiminlyönti, joustamattomuus, ennakkoluuloisuus, toiveajattelu, ajattelun lukkiutuminen, epäherkkyys yksityiskohdille, kykenemättömyys havaita asioiden merkityksellisyyttä ja perusteellisuuden puute. Jotkin älyllisen itsepetoksen muodot voivat olla paheita, toiset taas ilmausta tahdon heikkoudesta. (Zagzebski 1996: 152.) Yksilö, jolla on älyllisiä paheita, ei välttämättä tiedosta sitä. Hän saattaa jopa pitää älyllistä pahetta hyveenä aivan samoin kuin hän voi pitää moraalisia paheitaan hyveinä. 
	
Kun ihminen tulee tietoiseksi älyllisistä paheistaan ja oppii tiedostamaan, miten hänen tulisi älyllisesti toimia tietynlaisissa tilanteissa, ja saa sen lisäksi halun tulla älyllisesti hyveelliseksi pystymättä toimimaan hyveellisesti, hän on älyllisen tahdonheikkouden tilassa, joka on korkeampi taso kuin älyllisen paheen taso. Älyllisestä tahdonheikkoudesta on esimerkkinä se, että ihminen luo uskomuksensa ainakin osittain toiveajattelun perusteella, vaikka tietääkin, että hänellä ei ole perusteita uskolleen. Tämä on esimerkki itsepetoksesta. Aivan kuten tekojen kohdalla on mahdollista sanoa: "Tiedän, että tämä on väärin, mutta en pysty olemaan tekemättä sitä", samoin uskomusten kohdalla on mahdollista sanoa: "Tiedän, että tämä käsitys on vailla perusteita, mutta en voi olla uskomatta siihen." Nuorella voi esimerkiksi olla tarve uskoa ystävänsä vilpittömyyteen, vaikka hänellä olisikin riittävästi näyttöä päinvastaisesta. Hänellä ei ole voimaa kohdata totuutta. Tämä on älyllistä tahdonheikkoutta sikäli, että hän rakentaa elämäänsä vääräksi tietämänsä uskomuksen varaan, koska hän ei pysty kohtaamaan totuutta. 
	
Kehittyessään kohti älyllistä hyveellisyyttä ihminen vapautuu tällaisesta tahdonheikkoudesta ja saavuttaa älyllisen itsehallinnan. Tässä vaiheessa ihminen vapautuu itsepetoksestaan ja pystyy arvioimaan eri uskomusten pätevyyttä. Hän ei kuitenkaan vielä ole älyllisesti hyveellinen, koska hänen on vaikea arvioida todistusaineistoa oikein tai arvioida auktoriteettien luotettavuutta pätevästi tai päätellä huolellisesti ja loogisesti oikein. Hänen käyttäytymisensä voi olla oikeansuuntaista, mutta se ei vielä "perustu lujaan ja pysyvään luonteeseen", kuten Aristoteles luonnehtii ihmistä, joka on tullut hyveelliseksi. Älyllisen hyveen taso on lopulta mahdollista saavuttaa harjaannuksella ja tottumuksella.
	
Voidaan siis yleisesti sanoa, että kasvatuksellinen opetus eroaa indoktrinaatiosta pyrkimyksessään aktivoida lasta hänen persoonansa eri alueilla ja kehittää hänessä älyllisiä, sosiaalisia, moraalisia ja esteettisiä hyveitä. On siis mielekästä kyseenalaistaa nykyistä indoktrinaatiokeskustelua hallitseva käsitys, jonka mukaan nimenomaan rationaalisuuden ihanne määrittee kasvatuksellisen opetuksen ja indoktrinaation eron. Yhtä lailla olisi otettava huomioon sosiaalisuuden, moraalisuuden, esteettisyyden ja itsehallinnan ihanteet ja pyrittävä aktivoimaan ja kehittämään oppilasta niiltä osin. Rationaalisuuden yksipuolinen painotus on ilmausta yksipuolisesta kasvatusihanteesta.