Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Autonomia ja kasvatus ===

Kasvatuksen näkökulma tuo autonomian käsitteen analyysiin oman lisänsä. Ei riitä pelkästään se, että yksilö voi samastua tämänhetkisiin ensimmäisen asteen haluihinsa. Olennaista on, muodostuivatko nuo halut kasvatuksessa tavalla, joka sopii yhteen autonomian kanssa. Yksilön tämänhetkinen samastuminen ensimmäisen asteen haluihinsa voi myös olla seurausta onnistuneesta indoktrinaatiosta (Christman 1989: 9-12). On tärkeää voida erottaa ihmisen kriittisten valmiuksien kehittymistä edistävät vaikutuskeinot sellaisista, jotka sitä haittaavat (Dworkin 1989: 61; Christman 1989: 11). 
	
John Stuart Mill vertaa inhimillistä kasvua puun kasvuun. Tämä kielikuva ei kuitenkaan ole riittävä kuvaamaan inhimillistä kasvua ja kehitystä. Varhaisvuosinaan lapsi on täysin riippuvainen muiden huolenpidosta, ja kehitys autonomiseksi persoonaksi on riippuvainen tämän huolenpidon laadusta. Ihmiselle ei riitä, että hänen biologisista tarpeistaan huolehditaan. Sen lisäksi hän tarvitsee sosiaalisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kielellistä ja moraalista vuorovaikutusta, voidakseen kehittyä autonomiseksi (Kleinig 1982: 73-74). Ihmisen kehitys ei ohjaudu pelkästään sisältä päin. Normaalin kehityksen edellytyksenä ovat yhteisön rakenteiden asettamat rajat ja mahdollisuudet. Niinpä lapsen autonomian kehittyminen edellyttää, että hänen kasvattajansa antautuvat hänen kanssaan aidosti dialogiseen suhteeseen ja siten edistävät hänen kypsymistään. 
	
Lapsi ei kehity autonomiseksi siten, että hänet jätetään itse huolehtimaan itsestään ja tekemään itse omaa elämäänsä koskevat päätökset. Kehityksen varhaisvaiheissa vanhempien on tehtävä olennaiset päätökset lapsen puolesta tavalla, joka mahdollistaa sen, että hän kypsyy myöhemmin tekemään nuo päätökset itsenäisesti ja harkitusti. Kiintymys, johdonmukainen kohtelu ja kognitiivisen kehityksen tarvitsemat virikkeet ovat edellytyksiä kriittisen itsetietoisuuden kehitykselle ja tietoisuuden eriytymiselle. 
	
Lapsi ei voi lähteä liikkeelle kulttuurisesta tyhjiöstä ja kehittyä kypsäksi aikuiseksi. Hänet on johdatettava johonkin kulttuuriperinteeseen. Sikäli kuin kasvatus on initiaatiota kulttuuriperinteeseen, se edellyttää rakentavaa auktoriteettia. Lapsi tarvitsee kehityksensä varhaisvaiheissa kognitiivisesti virikkeistä ympäristöä, jonka tarjoaminen on hänen kasvattajiensa tehtävänä. Jo lapsen perusturvallisuus edellyttää, että hänen elämäänsä hallitsevat säännöt ja että hänelle opetetaan tietyt uskomukset tosina. 
	
Lapsi ei voi itse valita varhaista kulttuurista ympäristöään. Olennaiset valinnat tehdään hänen puolestaan. Koulussa lapset opiskelevat opetussuunnitelman mukaan, jota he eivät ole itse kokonaan suunnitelleet. Olennaista on, että lapsessa kehitetään samalla valmiuksia myöhemmin itsenäisesti arvioida hänelle opetettujen asioiden pätevyyttä. Kasvatuksellisesti hyväksyttävä opetus kunnioittaa lasten mahdollisuutta itseohjautuvuuteen ja itsehallintaan ja pyrkii edistämään sen kehittymistä. Opettaja käyttää auktoriteettiaan tavalla, joka on normatiivisesti perusteltavissa lapsen kehitystavoitteiden kannalta. Hän pyrkii jäsentämään lapsen ympäristöä tavoilla, jotka ovat lapselle kasvatuksellisesti edullisia. 
 	
Autonomian kehittyminen edellyttää läheistä ja verraten pysyvää ihmissuhdetta erityisesti lapsen kehityksen varhaisvaiheessa. Läheisten ihmissuhteiden merkitys ei lakkaa myöhemminkään. Ihminen, joka elää vailla läheisiä ihmissuhteita, on tavallisesti alttiimpi manipuloinnille. Aivopesun on huomattu tehoavan lähinnä sellaisiin ihmisiin, joilla ei ole läheisiä tunnesuhteita (Keiser & Keiser 1987: 20). Ihminen ei ole missään kehityksensä vaiheessa riippumaton sosiaalisista suhteista, jotka perustuvat molemminpuoliseen vuorovaikutukseen.   
	
Eräs ihmiselämän peruspiirteistä on koko elämän ajan jatkuva dialogia, vuoropuhelu läheisten ihmisten kanssa. "Meistä tulee toimivia ihmisiä, kykeneviä ymmärtämään itseämme ja siten määrittelemään identiteettimme, kun opimme ihmisen rikkaat ilmaisukielet" (Taylor 1995: 61). Kielen käsite sen laajassa merkityksessä sisältää puhuessa käytettyjen sanojen lisäksi myös muut ilmaisumenetelmät, joiden avulla ihminen määrittelee itseään, kuten taiteen, eleiden ja rakkauden "kielet". Kukaan ei omin päin opi kieliä, joita hän tarvitsee itsensä määrittelemiseen, vaan ilmaisumenetelmien omaksuminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Kukin tutustuu niihin kanssakäymisessä omalta kannaltaan merkittäviin ihmisiin, joita George Herbert Mead (1934) nimitti tärkeiksi läheisiksi (significant others). Ihmismielen alkuperä ei ole tässä mielessä "monologinen", kunkin ihmisyksilön omin avuin luotavissa oleva, vaan dialoginen, vuoropuhelunomainen. (Taylor 1995: 61-62.)
	
Vuoropuhelu on piirre, joka säilyy ihmiselämässä loppuun asti. Missään elämänsä vaiheessa ihminen ei käytä kieltä täysin irrallisena muista. Vaikka kulttuurimme odottaakin meidän muodostavan omat mielipiteemme, ajattelutapamme ja näkemyksemme asioista suurelta osin yksinäisen pohdinnan hedelminä, näin ei kuitenkaan toimita tärkeissä kysymyksissä kuten identiteettiä määriteltäessä. Ihminen määrittelee identiteettinsä aina käymällä vuoropuhelua tärkeiden läheistensä kanssa, ehkä taistellen heidän hänessä näkemiään identiteettejä vastaan. Tämä johtuu siitä, että ihmissuhteet ovat itseisarvollinen osa ihmiselämää, joita tarvitsemme itsemme määrittelyyn, emme pelkästään itsemme toteuttamiseen. (Taylor 1995: 62-63.)

Käsityksemme elämän hyvistä asioista voi muuttua, kun nautimme niistä yhdessä meille rakkaiden ihmisten kanssa, ja jotkin ilot ovat ylipäänsä mahdollisia vain jaettuina. Tämän vuoksi vaadittaisiin suuria ponnistuksia ja luultavasti monia tuskallisia välirikkoja, jotta voitaisiin estää rakkaitamme muovaamasta identiteettiämme. ─ ─ Jos jotkut korkeimmalle arvostamistani asioista ovat tavoitettavissa vain rakkaussuhteessa, rakastetustani tulee olennainen osa identiteettiäni. (Taylor 1995: 63.)

Identiteetin luominen ja ylläpitäminen pysyy vuoropuhelunomaisena koko elämän ajan, ellei ihminen ryhdy äärimmäisin ponnistuksin murtautumaan normaalin olemassaolon ulkopuolelle. Sellaiset autonomian muodot, jotka eivät ota huomioon ihmisen siteitä muihin ihmisiin ja näiden siteiden asettamia eettisiä velvoitteita, kumoavat omat eettiset lähtökohtansa. Autonomian perustana on ihmisten yhdenvertaisuuden ihanne, joka kieltää muiden ihmisten kohtelemisen pelkkinä välineinä. Yhdenvertaisuuden periaate edellyttää ihmisten kohtelemista vastavuoroisesti. Ymmärtäessäni, että oman identiteettini muovaaminen on riippuvainen tärkeiden läheisteni kanssa käymästäni vuoropuhelusta, ymmärrän, että he ovat samalla tavalla riippuvaisia minusta omaa identiteettiään luodessaan. Minkälaisen panoksen annan heidän identiteettinsä muovautumiseen, jos kohtelen ihmissuhteita olennaisesti kokeiluina tai vain oman itsetoteutukseni välineinä?