Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation metodikriteeri

== Oppilaan välineellistäminen ==

Yhden käsityksen mukaan kasvatuksellisen opetuksen erottaa indoktrinaatiosta opetustilannetta hallitseva arvomaailma. Siinä missä kasvatuksellisesti hyväksyttävää opetusta luonnehtivat myönteiset arvot kuten yksilön kunnioittaminen, tekee indoktrinaatio oppilaista indoktrinoijan tarkoitusten saavuttamisen välineitä. Kasvatuksellinen opetus edistää oppilaan persoonan monipuolista kehitystä, kun taas indoktrinaatio pyrkii pysäyttämään hänen kriittisten valmiuksiensa kehityksen varmistaakseen indoktrinaation kautta välitettävien uskomusten omaksumisen. Kasvattaja näkee opetuksen tehtäväksi auttaa lasta kehittymään itsenäisesti ajattelevaksi aikuiseksi. Hän odottaa ja toivoo koko ajan, että oppilas alkaisi ajatella itsenäisesti. Indoktrinoija sen sijaan pitää oppilaan itsenäistymistä ja oman ajattelun kehittymistä huolestuttavana. (Hare 1964.)
   	
Indoktrinoijan ja kasvattajan asennoituminen oppilaaseen on perustavasti erilainen, mikä saa heidät käyttämään opetusmenetelmiä eri tavalla. Tämä asenne-ero voidaan ilmaista Immanuel Kantin käyttämillä käsitteillä. Indoktrinoija pitää oppilasta keinona eikä päämääränä sinänsä. Kasvattaja sen sijaan kunnioittaa kasvatettavan persoonaa ja kohtelee häntä päämääränä sinänsä. 
Moraalisesti arveluttava opetusmenetelmä on sellainen, joka sallii opettajan olla välittämättä oppilaan yksilöllisyydestä ja rationaalisuudesta. Pyrkimys siirtää omat uskomuksensa lapseen merkitsee lapsen käyttämistä keinona sen sijaan että häntä kohdeltaisiin päämääränä. (Smart 1973: 43.)
Kasvatukselliselle opetukselle on ominaista, että opettaja kunnioittaa oppilaan yksilöllisyyttä ja rationaalisuutta. Hän pyrkii vaikuttamaan hänen käsityksiinsä pelkästään käyttämällä perusteluja, jotka oppilas voi ymmärtää. 
	
Tällä tavalla määriteltyä eroa indoktrinaation ja kasvatuksellisen opetuksen välillä voidaan tarkentaa käyttämällä Jurgen Habermasin (s. 1929) erottelua strategisen ja kommunikatiivisen toiminnan välillä. Habermasin (1982a: 128-132, 381-385) määritelmän mukaan opettajan ja oppilaan suhdetta tulisi luonnehtia kommunikatiivinen vuorovaikutus, jossa pyritään yhteisymmärrykseen, jotta voitaisiin sopia tavoista toiminnan koordinoimiseksi. Opetustilanteen viestintä käyttää perusteluja ja arvioi niiden pätevyyttä. Kommunikatiivisessa toiminnassa keskeistä on pyrkimys perustelujen ymmärtämiseen ja niiden pätevyyden arvioimiseen.  
	
Habermas erottaa kommunikatiivisen toiminnan strategisesta, joka pyrkii ymmärryksen sijasta menestykseen (vaikutuksen aikaansaamiseen). Indoktrinaatio on eräs muoto strategista toimintaa; sille on ominaista pyrkimys tuottaa oppilaassa tietty vaikutus, saada hänet vakuuttuneeksi tietyistä uskomuksista.
	
Kasvatuksellisesti hyväksyttävässä opetuksessa on tarkoituksena edistää keskinäistä ymmärrystä pyrkimällä aitoon vuorovaikutukseen ja päteviin perusteluihin. Opettaja tarjoaa oppilaalle perusteluja, joiden pätevyyttä tämä voi itsenäisesti arvioida. Perustelut esitetään avoimesti niin, että ne voidaan ymmärtää ja niiden pätevyys arvioida pyrkimättä saamaan aikaan peitettyä vaikutusta. Opetustilanteeseen osallistujia kohdellaan rationaaliseen viestintään kykenevinä yksilöinä. Indoktrinaatiossa heitä taas puhutellaan ikään kuin heiltä puuttuisivat valmiudet rationaaliseen kommunikaatioon. 
	
Koska strateginen toiminta pyrkii saamaan aikaan tietyn vaikutuksen tai menestyksen, se useinkin salaa todelliset tarkoituksensa sikäli kuin salaaminen auttaa vaikutuksen aikaansaamista. Osallistujat eivät ole vuorovaikutuksessa tasa-arvoisia, vaan strategisesti toimiva välineellistää vastapuolen pyrkiessään tuottamaan hänessä toivomansa tuloksen. Strategista puhetta käytetään välineenä jonkin muun päämäärän kuin ymmärryksen saavuttamiseksi. Peitetty strateginen lähestymistapa ei ilmaise avoimesti pyrkimyksiään, vaan pyrkii vaikuttamaan kuulijoihin salatusti. Koska se ei esitä merkityksellisiä perusteluja, se ei anna kuulijoille mahdollisuutta arvioida näiden perustelujen ja syiden pätevyttä. Kommunikatiivisen puheen tarkoituksena on sen sijaan ilmaista asia ymmärrettävästi, niin että kuulijat voivat arvioida sitä rationaalisesti ja osallistua keskusteluun tämän itsenäisen arvionsa pohjalta. (Young 1989: 107.)
	
Diskurssipedagogiikan käsite määrittelee pedagogian muodon, joka on tietoisesti ei-indoktrinoiva habermasilaisessa mielessä. Oppimisen eri aineksia voidaan parhaiten yhdistää toisiinsa käyttämällä rationaalisesti avoimen kriittisen keskustelun käsitettä. Habermas argumentoi, että aidosti kommunikatiivisen puheen tulisi normaalisti täyttää seuraavat ehdot: (1) Puhe on ymmärrettävää ja on ilmaistu käyttäen normaaleja kielen sääntöjä. (2) Puhe pitää yhtä tosiasioiden kanssa. (3) Ihmiset ovat puhuessaan totuudenmukaisia ja vilpittömiä. (4) Esitettävät asiat sopivat tilanteeseen ja kunnioittavat ihmisten välisiä suhteita.
	
Diskurssipedagogiikassa on keskeistä ongelmien ratkominen avoimessa keskustelussa. Kun jokin käsitys on esitelty ja siihen liittyviä ongelmia on käsitelty, kasvattaja virittää keskustelun, jossa kyseinen käsitys kyseenalaistetaan. Olennaista tässä lähestymistavassa on avoimen argumentoinnin ihanne: kaikki osallistujat ovat keskustelussa tasa-arvoisia, kaikkien edellytetään etsivän rationaalisesti pätevää ratkaisua. Keskustelijat pyrkivät myönteisesti vaikuttamaan toistensa kognitiivisiin rakenteisiin ja käsityksiin. Kasvattaja pitää kaikenikäisiä oppilaita yksilöinä, jotka pystyvät luotettavasti ja totuudenmukaisesti etsimään pätevää ratkaisua, vaikka heidän roolinomaksumiskykynsä on minäkeskeinen, looginen kykynsä kehittymätön ja tunne-elämänsä hallitsematon. (Oser 1986:919-20.)   
	
Habermasilainen näkemys, jonka mukaan kasvatuksellisesti hyväksyttävää opetusta luonnehtii kommunikatiivinen vuorovaikutus, kun taas indoktrinaatiolle on ominaista strateginen puhe, tuo arvokkaan näkökulman opetuksen ja indoktrinaation välisen eron ymmärtämiseen. Hän tiedostaa atomistisen individualismin ongelmat ja tuo esille ihmisten välisten dialogisten suhteiden merkityksen. Käytännössä ongelmana on kuitenkin se, että kriittinen keskustelu ei todellisuudessa koskaan ole täysin rationaalisesti avointa ja vääristymätöntä. Koska tehokkaassa indoktrinaatiossa käytetään parhaita opetuksen menetelmiä vääristyneessä normatiivisessa kehikossa, voi indoktrinaatio käyttää argumentatiivista ja perustelevaa esitystapaa, joka voi näyttää aidosti kommunikatiiviselta vuorovaikutukselta. Näennäisesti avoimen ja kriittisen keskustelun menetelmää voidaan käyttää ohjailevasti ja indoktrinoivasti. Sen avulla ihmiset saadaan ilmaisemaan vastaväitteensä, joihin annetaan valmiiksi kehiteltyjä vastauksia. Indoktrinaatio ei siis määrity pelkästään rakenteellisena suhteena keskusteluosapuolien puhetapojen välillä, vaan lisäksi tarvitaan tietynlaista arvosuuntautuneisuutta. Kriittisen keskustelun ei-indoktrinoiva käyttö edellyttää kasvattajalta älyllistä rehellisyyttä ja tosiasioiden ja perustelujen monipuolista huomioon ottamista. Se on kasvatusmenetelmänä avoin: kasvattaja ei salaa todellista tarkoitustaan kasvatettavilta eikä pyri johdattelemaan heitä tiettyihin käsityksiin yksipuolisten perustelujen avulla. Hän vahvistaa kasvatettavien yksilöllisyyttä ja motivoi heitä toimimaan tasa-arvoisuuden pohjalta.
 	
Indoktrinaation erottaminen kasvatuksellisesti hyväksyttävästä opetuksesta edellyttää moraalista perustaa, joka ei ole kokonaan riippuvainen vallitsevista käsityksistä. Se edellyttää tietoisuutta ihmispersoonan loukkaamattomuudesta ja itseisarvosta: indoktrinaatiota luonnehtii oppilaiden käyttäminen välineinä indoktrinoijan päämäärien saavuttamiseksi sen sijaan että heitä kohdeltaisiin päämäärinä sinänsä. Koska ihmisen itseisarvoa sen enempää kuin muitakaan arvoja tuskin pystytään vastaansanomattomasti todistamaan oikeiksi, ei ole varmaa, että niitä kriittisessä keskustelussa päädyttäisiin yksimielisesti pitämään moraalisesti perustavina. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö voitaisi tietää niiden olevan aitoja arvoja, jotka ovat luonteeltaan ehdottomia. Ihmisen itseisarvon puolesta esitettävät perustelut ovat todennäköisesti heikompia kuin se ehdottomuus, jonka moraalinen tietoisuutemme liittää ihmisen itseisarvoon ja loukkaamattomuuteen. Näillä arvoilla on perususkomusten asema moraalisessa tietoisuudessa, ja niiden valossa arvioidaan yhteiskunnallisia käytänteitä kuten opetusta. Ilman tällaista moraalista perustaa on vaikea osoittaa indoktrinaation moraalista vääryyttä. Indoktrinaatiosta tulisi yksinkertaisesti yksi tapa opettaa, joka saattaa ulkokohtaisesti arvioituna olla hyvinkin argumentatiivista ja kriittistä, vaikka oppilaita ei moraalisesti kunnioitetakaan päämäärinä sinänsä.