Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Autonomia ja persoonan eheys ===

Yhteiskuntafilosofi John Rawls (s. 1921) toi filosofiseen keskusteluun käsitteen 'elämänsuunnitelma'. Rawlsin mukaan "yksilö voidaan määritellä suunnitelman mukaan eletyksi ihmiselämäksi". Tämän näkemyksen mukaan autonomia edellyttää elämänsuunnitelmaa, jonka avulla halut ja arvostukset järjestyvät niin että muodostuu eheä identiteetti. "Rationaalinen elämänsuunnitelma antaa perusnäkökulman, josta katsoen kaikki arvoarvostelmat, jotka ovat suhteessa yksilöön, on muodostettava ja loppujen lopuksi saatettava sisäisesti johdonmukaiseen asuun" (Rawls 1988: 233). Elämänsuunnitelmansa kautta yksilö siis ilmaisee kuka hän on. 

Ihmisen hyvän määrää hänen kannaltaan rationaalinen suunnitelma. Tässä mukailen Roycen ajatusta, jonka mukaan henkilö voidaan määritellä suunnitelman mukaisesti eletyksi ihmiselämäksi. Roycen mukaan yksilö määrittelee, kuka hän on, kun hän kuvaa tavoitteensa ja aikomuksensa elämässä. (Rawls 1988: 232.)
Ihminen joka ei tiedä, mitä hän haluaa, tuskin pystyy kovin itsenäisesti muodostamaan käsityksiään ja arvioimaan vallitsevia uskomuksia. Halujen eheys riippuu itsetuntemuksen ja arvotietoisuuden kehittymisestä. Ihmisen on mahdotonta selkiyttää halujaan, ellei hän opi tuntemaan itseään.
	
Persoonan eheyden käsite jää suppeaksi, jos se ymmärretään pelkästään yhtenäisen suunnitelman pohjalta toteutuneeksi halujen järjestyneeksi kokonaisuudeksi. Käsitettä olisi kehitettävä niin, että tulee ilmaistuksi myös se, miksi kyseistä suunnitelmaa ja halujen järjestelmää olisi pidettävä arvokkaana. Tämä edellyttää merkitysnäkökenttää, joka ei ole kokonaan riippuvainen näistä haluista. Merkitysnäkökentän tärkeyttä identiteetin määrittelemisen ehtona on korostanut erityisesti Charles Taylor (s. 1931) myös suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Autenttisuuden etiikka (1995). Identiteetin selventäminen edellyttää sen määrittelyä, mitkä asiat ovat tärkeitä. Oma identiteetti on määriteltävä näiden tärkeinä pidettyjen asioiden avulla. Ei riitä se, että määrittelee itsensä ihmiseksi, jolla on tasan 3732 hiusta tai joka on yhtä pitkä kuin jokin tietty Siperian taigassa nököttävä puu. Viimemainitut luonnehdinnat perustuvat näkökohtiin, joilla on hyvin vähäinen merkitys ihmisen identiteetin kannalta. Ne ehkä erottavat hänet muista ihmisistä, mutta ne eivät ilmaise, kuka hän todella on. Jos yksilö sen sijaan määrittelee itsensä ihmiseksi, jolle on ominaista kyky pukea sanoiksi olennaisia totuuksia tai saada voimakkaita esteettisiä elämyksiä musiikista tai elvyttää esivanhempiensa perinteet, siirrytään tunnistettavien itsemääritelmien alueelle. (Taylor 1995:64.) 
Kun ymmärrämme, mitä itsemme määrittely merkitsee, mistä omaperäisyytemme koostuu, havaitsemme tarvitsevamme pohjaksi jonkin käsityksen siitä, mikä on merkitsevää. Itseni määrittely tarkoittaa, että selvitän, millä merkitsevällä tavalla eroan muista ihmisistä. ─ ─ Asioiden tärkeyden ymmärtäminen edellyttää ilmiöt käsitettäviksi tekevää taustaa, jota nimitän näkökentäksi. Pystyäkseen määrittelemään itsensä mielekkäästi ihminen ei mitenkään voi sulkea tai kiistää näkökenttää, jossa asiat tulevat hänelle käsitettäväksi. Subjektiivisessa kulttuurissamme tällainen itsensä kumoava operaatio kuitenkin suoritetaan jatkuvasti. Korostaessamme oikeuttamme valita tiettyjen vaihtoehtojen välillä tulemme hyvin usein riistäneeksi vaihtoehdoilta niiden merkityksen. (Taylor 1995: 64-66.)

Jos ihmisen valinnasta tehdään kaikkein keskeisin asia ja valintojen ajatellaan toimivan moraalisessa tyhjiössä, valintojen merkitystä ei voi enää ymmärtää. Valinnat ovat merkityksellisiä vain niistä riippumattoman merkitysnäkökentän sisällä, joka on pätevä jo ennen ihmisen valintoja. Siinä jotkut asiat näyttäytyvät arvokkaina, toiset vähäarvoisina ja kolmannet tyystin arvottomina. Ilman ennalta annettua merkitysnäkökenttää valinnatkin menettävät merkityksensä, koska mikään niistä ei ole toistaan tärkeämpi. Jos kaikista valinnoista tulee samalla tavalla yhdentekeviä, ei ihmisen identiteettiäkään voida millään merkitsevällä tavalla määritellä. Ei ole kovin merkitsevää määritellä itseään ihmiseksi, joka valitsee lounaaksi pihvin ja ranskalaiset mantelikalan sijasta, eikä kukaan voi pelkällä päätöksellään tehdä tällaisesta itsemäärittelystä merkitsevää. (Taylor 1995: 68.) 
	
Jos ihmisen valinnat asetetaan kaiken keskukseksi, on seurauksena näkökulma, joka tuhoaa kaikki merkitysnäkökentät, uhkaa hävittää merkityksen perusteet ja siten latistaa ihmisenä olemisen. Aluksi tällainen näkökulma koetaan syvästi traagiseksi: ihminen kokee olevansa "yksin vaikenevassa maailmankaikkeudessa, vailla todellisen merkitsevyyden perustaa, tuomittuna luomaan arvonsa itse". Tämän näkemyksen sisäinen logiikka vie kuitenkin lopulta kaiken latistumiseen. Vähän myöhemmin "sama suuntaus sille ominaista taipumusta seuraten tarjoilee latistuneen maailman, jossa ei tehdä mitään kovin merkittäviä valintoja, koska ei ole mitään tärkeitä kysymyksiäkään." (Taylor 1995: 97.) Itsemääräämisen idea hävittää lopulta oman merkityksensä, jos se korotetaan kaikkien arvojen yläpuolelle. Sillä on merkitystä ainoastaan osana merkitysnäkökenttää, josta se saa eettisen oikeutuksensa osana arvojen kokonaisuutta.  
	
Ihmisen identiteetti olisi varsin eheä, jos se olisi johdonmukaisesti määritelty yhtenäisen merkitysnäkökentän pohjalta, jossa jokainen halu tai aikomus saisi paikkansa. Hyveiden tulisi liittyä toisiinsa mielekkäällä tavalla, koska erillisinä hyveet ovat arvottomia. Lisäksi tältä persoonan rakentumiselta odotetaan pysyvyyttä. Persoonan eheys merkitsee sitoutumista olennaisiin arvoihin tavalla, joka kestää myös vastoinkäymisissä. 
	
Tällainen yhtenäiseen ja objektiiviseen merkitysnäkökenttään perustuva persoonan eheyden ihanne on kuitenkin kyseenalaistettu. Sekä Michel Foucault (1926─1984) että Gilles Deleuze (s. 1925) olettavat, että ihmisellä ei ole syvää minuutta, joka voitaisiin löytää ja tulkita. Koko ihmisen sisäisyyttä korostava perinne länsimaisen sivistyksen keskuksessa perustuu illuusiolle. Ihmisen minuus ei ole sisäinen olemus, joka tulisi löytää. Minuus on pikemminkin jotain sellaista, mikä ihmisen tulee jatkuvasti itse luoda. Tämä itsensä luomisen prosessi ei voi perustua ennalta annettuihin ja päteviin arvoihin, koska objektiivisia arvoja ei ole olemassa. Itsensä luomisen prosessi perustuu esteettiseen näkemykseen, jossa ihminen tekee omasta elämästään taideteoksen. Oma elämä ja oman minuuden luominen ovat ihmisen kaikkein keskeisin esteettinen projekti ja esteettisten arvojen sovelluskenttä. (Taylor 1991: 98-99.)
	
Gilles Deleuzen mukaan tietoisuuden ominaisuudet eivät perustu oletettuun henkiseen syvällisyyteen, vaan ne johtuvat ruumiista, joka on monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa ulkopuolisen maailman kanssa. Ruumis, ja sen mukana myös tietoisuus, on kuin pinta, johon erilaiset voimat vaikuttavat, ja joka niiden vaikutuksesta poimuttuu, laskostuu tai taittuu. Tietoisuuden ei voida ajatella olevan itsenäinen ja eheä kokonaisuus, joka toimii erillään muusta todellisuudesta. Siksi autonomian ihanne on harhaanjohtava. Tosiasiassa ihminen on ruumiillinen olento, joka on osa häntä ympäröivää aineellista todellisuutta. Ihmisellä ei ole olemusta, joka pysyisi muuttumattomana, vaan muuttuessaan ihmisruumis on epäjatkuva ja ihmissubjekti hajoaa. (Braidotti 1993:67.)

Niin kutsutut yksilöllistävät tekijät ovat joukko näitä laskostuvia ja jo laskostuneita intensiteettejä, näitä yksilöllistäviä ja yksilöllisiä eroja, jotka 
risteytyvät  toisiinsa loputtomasti yksilöllistymisen eri kenttien yllä. Yksilöllisyys ei ole minuuden ominaisuus; päinvastoin, se muotoilee ja ravitsee hajaantuneen minuuden järjestelmää. (Deleuze 1969: 327; suomennos Braidotti 1993: 66.)

Kuvatessaan yksilöllistymisprosessin dynamiikkaa Deleuze ottaa käyttöön yhden omintakeisimmista käsitteistään. Tämä on poimu, laskos tai taite (pli). Ihmisen "sisäinen" maailma ei ole "ulkoisen" vastakohta vaan sen laskos, rajapinta jatkuvassa laskostumisen, avautumisen ja uudelleenlaskostumisen liikkeessä, joka vähitellen tuottaa sen, mitä sanomme yksilöksi. Tämä ulkoisen sisäistyminen ja sisäisen ulkoistuminen on vailla määrättyä suuntaa. Mikä tahansa laskostuma tai poimuttuma on mahdollinen yksilöllistymisen prosessissa, jota määräävät ainoastaan erilaiset voimien väliset suhteet. On toki olemassa erilaisia yksilöllisiä ja yksilöllistäviä piirteitä, mutta ne eivät tarjoa perustaa yhtenäiselle ja autonomiselle minuudelle, koska nämä vaikutukset risteilevät ja vaihtuvat hetkestä toiseen. Ihmisten yksilöllisyys tai erilaisuus on vain sitä, että he poimuttuvat ja laskostuvat eri tavoilla sisäisten ja ulkoisten voimien vuorovaikutuksessa niin, että "äärellinen joukko osasia tuottaa käytännöllisesti katsoen äärettömän määrän erilaisia yhdistelmiä" (Deleuze 1992: 84-85). Jokainen yksilön saavuttama muoto on epävakaa, koska se on riippuvainen voimien välisistä suhteista ja näissä tapahtuvista muutoksista. Tässä tarkastelussa ihmisen suvereeni sisäisyys hajoaa. Yksilön vapauden alueesta voidaan puhua ainoastaan sikäli kuin jokin voima pystyy asettumaan suhteeseen itsensä kanssa ja vaikuttamaan itseensä. Käsitys ihmisestä, jolla on selkeä ja pysyvä identiteetti, on mahdollinen ainoastaan niin kauan kuin kulttuuri nojaa teistiseen perintöön. (Deleuze 1992: 75-85.)

{{lainaus|Mutta kun Ihmisen muoto syntyy, se sisältää jo samalla ihmisen kuoleman, vähintään kolmella tavalla. Ensinnäkin, mistä ihminen Jumalan puuttuessa voisi löytää takeita identiteetilleen. Toisaalta Ihmisen muoto itsessään muodostuu ainoastaan äärellisyyden poimuissa: se istuttaa kuoleman ihmiseen ─ ─ . Lopulta äärellisyyden voimat jo sinänsä saavat aikaan sen, että ihminen on olemassa vain elämää koskevien organisaatiotasojen hajaantumisen, kielten hajaannuksen ja tuotantotapojen erilaistumisen kautta, mistä johtuen ainoa "tietoisuuden kritiikki" on "olioiden tuhoutumisen ontologiaa"  ─ ─ . (Deleuze 1992: 83.}}) 

Ihmistä ei ole olemassa syvällisesti sisäisenä, autonomisena ja pysyvän identiteetin omaavana olentona. Tällainen käsitys ihmisestä on myytti, jonka on tuhouduttava realistisessa analyysissa. Ihminen on olemassa ainoastaan jatkuvasti poimuttuvana ja laskostuvana voimien kohtauspaikkana, joka on hajanainen ja muuttuva. 
	
Deleuzen käsitys ihmisen minuuden hajanaisuudesta ja pirstaleisuudesta on johdonmukainen seuraus hänen arvosubjektivismistaan. Ilman objektiivista merkitysnäkökenttää puuttuu mielekäs perusta ihmisen identiteetin määrittelemiseksi. Jos Deleuzen arvosubjektivistiset perusoletukset hyväksytään, ei minuuden eheydelle ole perustaa. Kuten neljännessä luvussa totesimme, ei arvosubjektivismi kuitenkaan ole mitenkään erityisen hyvin perusteltu vaihtoehto. Kun objektiiviset merkitysnäkökentät otetaan ajattelun perustaksi, tulee minuuden eheys taas mielekkääksi ihanteeksi. 
	
Foucault on omalta kannaltaan tutkinut samaa ruumiillisuuden ja poimuttumisen teemaa, erityisesti sitä, miten ihmistä voidaan hallita ja manipuloida. Ruumis on vallan kohde ja maalitaulu. "Ruumista manipuloidaan, sopeutetaan, harjaannutetaan, ja se tottelee, reagoi, tulee taitavaksi ja lisää voimiaan." (Foucault 1977: 136; 1980b: 156; Braidotti 1993: 70.) Vallan muodot vaihtelevat historiallisesta aikakaudesta ja kulttuurista toiseen ja jokainen vallan muoto määrittelee oman totuutensa. Totuus on suhteessa tiedon tuottamista ja levittämistä sääteleviin vallan muotoihin. Ei ole olemassa objektiivista totuutta, josta käsin tulisi mahdolliseksi vertailla erilaisia vallan muotoja ja niiden hallitsemia totuuskäsityksiä. Voidaan ainoastaan puhua siirtymästä vallan muodosta toiseen ja sen mukana totuudesta toiseen. Vallan ja totuuden muotoja ei voi rationaalisesti vertailla keskenään. 
	
Yksilöllisyyden käsite on modernien vallan muotojen tuote, käsite jota ne käyttävät hallitakseen ihmistä modernille vallankäytölle tyypillisillä suostuttelevilla menetelmillä. Niinpä yksilöllisyys ei voi olla perusta taistelulle moderneja manipuloinnin tekniikoita vastaan, koska yksilöllisyyden illuusio on näiden manipuloinnin tekniikoiden tuote.

Yksilö on epäilemättä yhteiskunnan "ideologisen" esittämistavan kuvitteellinen hiukkanen, mutta hän on myös todellisuutta, joka on tuotettu näillä erityisaloiksi kutsumillani vallan teknologioilla. On lakattava kuvaamasta vallan vaikutuksia yksinomaan kielteisesti: valta "rajoittaa", "tukahduttaa", "sensuroi", "abstrahoi", "naamioituu" ja "kätkee". Tosiasiallisesti valta tuottaa; se tuottaa tosiasioita eli kohdealueita ja totuuden rituaaleja. Yksilö ja yksilöön liittyvä tieto kuuluvat tähän tuotantoon. (Foucault 1977: 196; 1980b: 219)

Puhe autonomisesta, itseohjautuvasta ja itseään hallitsevasta yksilöstä on osa modernia retoriikkaa, jonka avulla verhotaan vallan ja manipuloinnin tekniikoita, jotka ovat aikaisempia paljon peitetympiä mutta siksi tehokkaampia. Yksilön käsite on tullut keskeiseksi, koska yksilön valvonta, kontrolloiminen ja häntä koskevien tietojen rekisteröinti on olennainen osa kaikkialle ulottuvaa mutta näkymätöntä valtaa. Painopiste on siirtynyt rankaisemisesta valvontaan ja hallintaan. 
	
Foucault ei pidä mahdollisena aitoa vapautumista kulttuurissa vallitsevista vallan ja hallinnan muodoista. Ei ole mahdollista puhua aidosta vapautumisesta, koska vapautumisen käsite on kulttuurisen vallankäytön tuote. On tosin mahdollista vapautua nykyisistä vallan ja hallinnan muodoista, mutta se merkitsee vain siirtymistä toisenlaisiin hallinnan muotoihin. 
	
Näillä Foucault'n pohdinnoilla on kuitenkin paradoksaalinen luonne. Vaikka hän kieltää totuuden käsitteen objektiivisuuden, hän puhuu erilaisista tavoista, joilla valta verhoaa itseään ja tuottaa harhakäsityksiä tiedon nimissä. Ei ole kuitenkaan mahdollista puhua harhakäsityksistä olettamatta totuuden käsitettä. Samanlainen kritiikki pätee Foucault'n vapauden käsitteeseen. Eikö Foucault'n ja Deleuzen analyysien tarkoituksena ole vapauttaa ihmisiä länsimaiseen kulttuuriin pesiytyneestä syvän minuuden käsitteestä ja sitä kautta luoda edellytykset itsensä luomiselle puhtaasti esteettisenä projektina? Eikö tämän analyysin voima ole sen oletetussa totuudessa ja voimassa vapauttaa ihmiset perinteisistä käsityksistä? (Taylor 1991: 90-97.)
	
Kritiikkiä voidaan myös kohdistaa Foucault'n analyysiin yksilöllisyyden käsitteestä, jota hän pitää modernin vallankäytön tuotteena. Foucault on oikeassa siinä, että vallan ja hallinnan käsitteet eivät edellytä sitä, että on olemassa selvästi osoitettavissa oleva ihmisryhmä, joka pyrkii alistamaan ja mukauttamaan muita omaan tahtoonsa. Foucault'n käyttämä vallan käsite edellyttää kuitenkin kohdetta tai uhria. Hallintaa ei ole ilman ihmisiä, joita mukautetaan tai alistetaan. (Taylor 1991: 90-91.) 
	
Vallankäytöstä tai hallinnasta voidaan puhua ainoastaan olettamalla ihmisillä olevan haluja ja pyrkimyksiä, joita estetään toteutumasta tai tulemasta ilmaistuiksi. Näiden halujen tai pyrkimysten tulee olla ihmiselle olennaisia ja tärkeitä. Se, että en jostain syystä pysty käyttämään mielihammastahnaani, ei ole hyvä esimerkki siitä, että elämääni kontrolloidaan. Foucault myöntää tämän todetessaan, ettei ole olemassa valtaa ilman vastustusta. Koska valta merkitsee pyrkimystä mukauttaa ja hallita ihmisen keskeisiä haluja ja pyrkimyksiä, se edellyttää käsitettä vapaudesta, näiden halujen ja pyrkimysten vapaasta ilmaisusta. Valta Foucault'n käyttämässä mielessä ei ole mielekäs ilman vapauden käsitettä. Vapauden käsite tässä mielessä puolestaan edellyttää yksilöllisen identiteetin käsitettä. Yksilö tulee tietoiseksi siitä, kuka hän todella on ja mitkä ovat hänen aidoimpia arvostuksiaan ja pyrkimyksiään. Näin hän voi vapautua erilaisista tavoista, joilla häntä hallitaan ja kontrolloidaan. Siksi on kummallista, että Foucault pitää yksilöllisyyden käsitettä kokonaan nykyisten vallan muotojen tuotteena. Hänen teoriansa sisäinen ristiriitaisuus tulee tässä ilmi. (Taylor 1991: 91-92, 98-99.)                
	
Julia Kristeva (1992) argumentoi, että universaaleihin arvoihin perustuva persoonan eheyden ihanne mahdollistaa ihmisten välisen yhteyden vain siltä pohjalta, että kaikki samanlaistuvat ja sulautuvat vallitsevaan ihanteeseen. Tässä mallissa ihmisten välinen yhteys perustuu siihen, että heistä tulee toistensa kaltaisia. Sen sijaan Kristeva suosittelee ihmisen perimmäisen hajanaisuuden tunnustamista, oman kummallisuuden ja toiseuden rehellistä kohtaamista. Yksilöllisyyteen ja erilaisuuteen kuuluu välttämättä sivullisuuden, muukalaisuuden ja outouden kokeminen. Kristevan mukaan erilaisuuden ja outouden kokemus synnyttää kuitenkin samalla solidaarisuuden, joka on yhteenkuuluvuuden perusta. 
Ehkä juuri tästä modernin individualismin kumouksesta ─ kun kansalais-yksilö lakkaa pitämästä itseään eheänä ja voittoisana ja tajuaa hajanaisuutensa ja kuilunsa, outoutensa ─ nousee uusi kysymys. Enää ei ole kyse muukalaisen ottamisesta mukaan järjestelmään, joka mitätöi hänet, vaan yhteiselämästä meidän, muukalaisten, kesken. (Kristeva 1992:14.)   

Universaalien arvojen pohjalta saavutettu persoonan eheys samalla mitätöi yksilöllisyyden, koska se tekee persoonasta vain yhden tapauksen yleisestä. Jos taas ihminen pyrkii täydelliseen erilaisuuteen ja yksilöllisyyteen, hän hajoaa omien erityispiirteidensä moninaisuuteen, vailla yhtenäisyyttä. Ihminen alkaa kokea omat erityispiirteensä oudoiksi, erityisesti koska osa niistä on tiedostamattomia. 
	
Freudilaisten luoman tiedostamattoman käsitteen myötä ihmisen oletetun ykseyden ytimeen liittyy toiseus, joka on osa ihmistä. Tiedostamaton tekee mahdolliseksi esittää ihminen jakautuneena, ei-ykseytenä, moninaisuutena, koska tietoisuus ei osu täysin yksiin subjektin kanssa. (Braidotti 1993:60.) Tämä outouden kokemus mahdollistaa samalla kuitenkin moraalisen uudistumisen, koska se luo pohjan toisten ihmisten hyväksymiselle ilman pyrkimystä sulauttaa heitä omaan itseen. (Kristeva 1992.) 
	
Vaikka Kristevan analyysi tuokin esille yhden mahdollisen selityksen ihmisen hajanaisuudelle, se ei tarjoa perustetta luopua persoonan autonomiasta ja eheydestä kasvatuksellisena ihanteena. Vaikka tiedostamattomalla onkin taipumus hallita ihmisen käyttäytymistä ja johtaa sisäiseen hajanaisuuteen, on silti kasvatuksellisesti toivottavaa kasvattaa ihmisistä itsestään tietoisia ja eheitä persoonia. Tämä on mielekäs kasvatustavoite riippumatta siitä, missä määrin tällaisen eheyden ja autonomian saavuttamisen arvioidaan olevan mahdollista. 
	
Vaikka arvojen universaalisuus voikin luoda pohjan pyrkimykselle samanlaistamiseen ja sulauttamiseen, jos arvoja sovelletaan mekaanisesti ja totalitaarisesti, yleispätevyys ei sinänsä tuhoa yksilöllisyyttä, vaan on sen edellytys. Yksilöllisuus edellyttää kyllä luovuutta, alkuperäisyyttä ja monesti myös vastarintaa yhteiskunnan sääntöjä ja mahdollisesti myös vallitsevia moraalikäsityksiä kohtaan. Mutta yksilöllisyys vaatii myös merkitysnäkökenttien tunnustamista (sillä muuten luovuus kadottaa merkitsevyyden mahdollistavan perustansa) sekä dialogissa muiden ihmisten kanssa tapahtuvaa itsemäärittelyä. Autenttisen yksilöllisyyden perustasta syntyy toispuolinen kuva, jos korostetaan pelkästään ilmaisukieltemme konstruktiivista, luovaa voimaa ja unohdetaan kokonaan merkitysnäkökenttien tärkeys. Tai jos tartutaan luovuuden moraalinvastaisuuteen ja unohdetaan, että luovuus toimii ihmiset toisiinsa sitovassa dialogisessa asetelmassa. (Taylor 1995: 95.) Kysymys on osittain siitä, minkä tyyppiset arvot asetetaan keskeisiksi. Schelerin mukaan nämä yhdenmukaistavat taipumukset voidaan välttää, jos persoona-arvoille annetaan keskeinen asema, koska ne edellyttävät sekä yksilöllisyyden huipentumista että universalismia. Tässä mielessä autonomia edellyttää persoona-arvoja, ja ilman niitä autonomia johtaa hajoamiseen, irrallisuuteen ja pirstoutumiseen.
	
Jacques Derrida (s. 1930) on tunnettu siitä, että hän kyseenalaistaa modernin käsityksen ainutkertaisen identiteetin omaavasta minästä. Hänen mielestään länsimaisen ihminen tapa käyttää kieltä luo harhakuvan siitä, että ihmisellä olisi pysyvä ja johdonmukainen minuus. Oletus pysyvästä minuudestä on kuitenkin pelkkä kielen synnyttämä harhakuva. Ihmistietoisuudella ei ole selkeää identiteettiä, ja minuuskin on vain kielen käyttämien merkitysten luoma hajanainen rakenne. Merkitysjärjestelmillä leikittely voi joskus hetkellisesti tuottaa jonkinlaisen subjektin, mutta siltä puuttuu kokonaan pysyvä identiteetti. (Derrida 1978: 292; Niiniluoto 1994: 326-327.)
	
Derridan mukaan oletus pysyvän identiteetin omaavasta minuudesta johtaa todellisuuden väärintulkintaan. Derridan tarkoituksena on dekonstruoida, purkaa minuuden ja sen mukana inhimillisen keskustelun käsite. Ihmisen tilalle tulee kielen avulla käytävä erojen leikki. Koska ihmisellä ei ole ainutkertaista identiteettiä, ei ole myöskään keskustelijoita siinä mielessä kuin länsimaisessa kulttuurissa on oletettu. Tämä merkitsee sitä, että mielipiteiden vaihto ei ole merkityksellistä kahden keskustelijan kohtaamisena, vaan ainoastaan heidän puheenvuoroihinsa sisältyvien merkitysten leikkinä.  (Derrida 1976: 246; 1978: 291; Gallagher 1992: 288.)
	
Ei ole mahdollista puhua ihmisen autonomiasta, koska ihmisen ei hallitse sitä, mitä hänessä tapahtuu. Inhimillinen tietoisuus on erilaisuuden leikkiä ilman pysyvää identiteettiä.

Mikään läsnäoleva tai ei-eroava oleva ei näin ollen edellä eriytymisen prosessia tai tilan asettumista. Ei ole olemassa subjektia, joka hallitsisi eriytymisen prosessia tai olisi sen tekijä tai vaikutin, eikä subjektia, joka lopulta ja kokemuksellisesti kykenisi välttämään eriytymisen prosessin. ─ ─ subjekti ─ ja ennen kaikkea tietoinen, puhuva subjekti ─ on riippuvainen erojen järjestelmästä ja eriytymisen prosessin liikkeestä. Subjekti ei ole läsnä ─ erityisesti läsnä itselleen ─ ennen eriytymisen prosessia, eikä se muodostu muutoin kuin itsestään eroamalla, tilan asettumisella, "viivyttelemällä", itsestään eriytymällä. (Derrida 1988: 36.)

Erilaisuus ja toiseus on perustavampaa kuin identiteetti ja pysyvä minuus. Erilaisuus, vaihtelu ja ajallisuus hallitsevat ihmistä siinä määrin, ettei pysyvää identiteettiä synny. Autonominen ihminen on siksi haavekuva, joka täytyy purkaa. 
	
Yhtäältä Derrida siis purkaa minuuden käsitteen sellaisena kuin se on ymmärretty humanistisessa kulttuurissa. Toisaalta hän paradoksaalisesti vahvistaa tietynlaista käytännöllistä minäkeskeisyyttä, koska hän hylkää ajatuksen objektiivisesta merkitysnäkökentästä, joka asettaisi normeja ihmisen käyttäytymiselle. Derrida kuvaa ajattelutapaansa sellaiseksi, joka "kiistää kaikki pelisäännöt ja yrittää päästä ihmisen ja humanismin tuolle puolen" (Derrida 1972: 264-265). Vaikka Derridan teoria asettaakin koko eheän minän käsitteen epäilyksenalaiseksi, se samalla antaa yksilölle tunteen rajoittamattomasta vallasta ja vapaudesta. Se vie ihmisen maailmaan, josta puuttuvat selkeät moraaliasetelmat, nauttimaan "sääntöjä vailla olevista peleistä" tai uppoutumaan oman minä luomiseen. Kun tämä teoria suodattuu osaksi laajempaa kulttuuria, sillä on taipumus voimistaa yksilöllisyydelle annettuja minäkeskeisiä tulkintoja ja ihmissuhteiden välineellistämistä, vaikka se toisaalta asettaa kyseenalaiseksi koko minän käsitteen. (Taylor 1995: 89.)
	
Vaikka Derrida kritisoi Descartesin filosofista lähestymistapaa, hän seuraa Descartesia olettaessaan, että filosofisen tietoteorian ihmistiedolle asettamat rajat määräävät sen, mitä voi olla olemassa. Derrida pyrkii ensin abstraktisti ratkaisemaan, mitä ihminen voi tietää, ja tältä pohjalta hän antaa vastauksen kysymykseen, mitä on olemassa. Hän pyrkii kumoamaan yleisen inhimillisen kokemuksen pysyvän identiteetin omaavasta minuudesta ja sen moraalisesta arvosta, koska hän olettaa, että tällainen käsitys ylittää filosofisesti perustellun tiedon rajat. Hän ei ota huomioon sitä, että abstrakti tietoteoria ei voi ratkaista, mitä on olemassa, eikä edes sitä, mitä tiedämme. Hän käyttää abstraktia päättelyä, jossa hän vetoaa ajatteluun, historiaan, valtasuhteisiin, etiikkaan ja politiikkaan, ja katsoo päätelmiensä todistavan ihmisten omaa identiteettiään koskevan peruskokemuksen vääräksi. Hän ei ota vakavasti huomioon sitä mahdollisuutta, että ihminen voi tietää paljon sellaistakin, mitä hän ei pysty kiistattomilla argumenteilla osoittamaan oikeaksi. Tieto pysyvän identiteetin omaavasta minuudesta on eräs tällainen välittömän kokemuksen kautta saatava tieto, joka on paljon varmempi kuin sen puolesta esitettävät filosofiset perustelut tai sitä vastaan herätetyt abstraktit epäilyt. (Taylor 1996: viii.)