Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation metodikriteeri

== Palkintojen ja rangaistusten manipuloiva käyttö ==

Indoktrinaatioksi luonnehditaan myös opetusta, jossa oppilaita palkitaan tai rangaistaan sen perusteella antavatko he kysymyksiin opettajan toivoman vastauksen. Oppilas voi oppia vastaamaan toivotulla tavalla epäröimättä, vaikka hän ei olisikaan vakuuttunut kyseisestä uskomuksesta todistusaineiston perusteella, vaan hänen motiivinaan on pelkästään palkkion odotus tai rangaistuksen pelko. 
	
Tätä kriteeriä voidaan käyttää yhdessä intentiokriteerin kanssa: opettajan tarkoituksena on saada oppilaat vastaamaan hänen toivomallaan tavalla rangaistuksen pelossa tai palkkion toivossa. Tällaista opetusta on varmaan pidettävä indoktrinoivana, vaikkakin hyvin alkeellisena. Tavallisesti indoktrinoija toivoo, että oppilas vakuuttuu opetettavan uskomuksen totuudesta. On aivan eri asia vakuuttaa oppilaat uskomuksen totuudesta kuin saada heidät vastaamaan toivotulla tavalla. On vaikea sanoa, missä määrin palkkiot tai rangaistukset voivat vaikuttaa siihen, mitä ihminen itse asiassa uskoo, koska uskominen ei ole kokonaan tahdonalainen asia. Jos jollekulle luvataan palkkio siitä, että hän uskoo Coca Colan säännöllisesti nautittuna tekevän hänet onnelliseksi, hän tuskin pystyy vakuuttumaan itse uskomuksesta, vaikka palkkio olisi kuinka suuri. Hyvin korkea palkkio voisi ehkä houkutella hänet sanomaan, että hän uskoo tuon lauseen, mutta silloin hän tietäisi valehtelevansa. Ihminen voi sanoa jotakin palkkion tai rangaistuksen toivossa, mutta on hyvin vaikea saada itseään uskomaan jotakin palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa.  
	 
Tässä muodossa kriteeri on siksi melko sopimaton erottelemaan kasvatuksellisesti hyväksyttävää opetusta indoktrinaatiosta. Ongelmana on lisäksi se, että sikäli kuin kouluopetus perustuu joko sanalliseen tai numeroarvosteluun, oppilasta itse asiassa palkitaan tai rangaistaan sen mukaan, antaako hän opettajan toivomia vastauksia. Näillä palkkioilla ja rangaistuksilla on suuri merkitys oppilaan motivoimisessa tekemään asioita, joita opettaja toivoo hänen tekevän. Robert Paul Wolff väittää, että "useimmille amerikkalaisille opiskelijoille kaikkein hallitsevin kasvatuksellinen tosiasia ensimmäisen 18 kouluvuoden aikana ─ jos he kestävät niin kauan ─ on arvosana" (Wolff 1969: 58). Vaikka kilpailu amerikkalaisessa yhteiskunnassa onkin ehkä kovempaa kuin suomalaisessa, voi sama lause lievennetyssä muodossa päteä Suomeenkin. Koulusta on tullut tärkeimpiä yhteiskunnallisia valikointimekanismeja, joiden avulla nuoret sijoittuvat erilaisiin tehtäviin ja asemiin yhteiskunnassa. Tämä väite on pätevä, vaikka koulut eivät välttämättä haluaisikaan nähdä itseään tässä valossa, vaan painottaisivat tehtävänsä aidon kasvatuksellista luonnetta.
	 
Tietysti keskeinen kysymys koskee sitä, mitä sisältyy "opettajan toivomiin vastauksiin". Jos opettaja toivoo vastauksia, jotka ovat hyvin perusteltuja, jotka ottavat huomioon tiedossa olevat tosiasiat ja jotka ilmentävät omaehtoista pohdintaa ja kriittistä arviointia, silloin on vaikea luonnehtia opetusta indoktrinaatioksi, vaikka opettaja palkitseekin tällaiset vastaukset korkeilla arvosanoilla. On tietysti valitettavaa, jos oppilas antaa tällaisia vastauksia korkeiden arvosanojen toivossa tai huonojen arvosanojen pelossa sen sijaan että olisi kiinnostunut totuudesta, johdonmukaisuudesta, oman ajattelunsa kehittämisestä tai muista älyllisistä arvoista. On kuitenkin kyseenalaista luonnehtia opetusta indoktrinaatioksi pelkästään oppilaiden väärin suuntautuneen motivaation perusteella. Sikäli kuin opettajan tarkoituksena ei ole tuottaa oppilaassa tiedon kannalta toisarvoisiin tekijöihin perustuvaa oppimismotivaatiota ja sikäli kuin se ei ole opetustavan odotettavissa oleva seuraus, sitä on vaikea lukea opetuksen syyksi.
	
Opettajan ei tietenkään tulisi rohkaista asennetta, jossa oppilas opiskelee pelkästään palkkion toivossa. Mutta jos oletetaan, että syynä oppilaan asenteeseen on se, että häntä yleensä arvioidaan ja että näillä arvioilla on vaikutusta hänen elämäänsä, niin asia ilmeisesti korjautuisi vain luopumalla oppilasarvostelusta. Tämä taas ei välttämättä riipu yksittäisestä opettajasta. Monet opettajat saattaisivat pitää arvostelusta luopumista helpotuksena, mutta se ei yleensä ole yksittäisen opettajan päätettävissä. Pitäisikö opetusta luonnehtia indoktrinaatioksi pelkästään sillä perusteella, että opetus toteutetaan koulujärjestelmässä, jossa käytetään oppilasarvostelua? Tällainen kriteeri olisi melko hyödytön.