Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Autonomia itsehallintana ===

Autonomialla voidaan siis ymmärtää persoonallisuuden ihannetta, joka on johdettu itsehallinnan ideasta. Itsehallinnan perustavana edellytyksenä on tietysti se, että ihmisellä on kyky tai valmius hallita itseään, ja että hän käyttää tätä valmiuttaan ja näin kehittää siihen liittyviä hyveitä. Itsehallinan toteutuminen voi näin vaihdella yksilöittäin. Itsehallinnan idea perustana on ajatus yksilön "suvereenista auktoriteetista" tai oikeudesta hallita itseään. (Feinberg 1989: 28.)
	
Tällaista itsehallinnan ideaa voidaan selventää käyttämällä erottelua ensimmäisen ja toisen asteen halujen välillä. Ihminen on enemmän kuin vain halujen kokija ja valintojen tekijä; ihmisellä on valmius muodostaa toisen asteen haluja ja tahdonilmaisuja, jotka kohdistuvat hänen ensimmäisen asteen haluihinsa. Ihminen voi esittää itselleen kysymyksen: Haluanko todella olla sellainen kuin olen? Haluanko, että minulla on ne halut ja päämäärät, jotka minulla nyt on? Millainen minun oikeastaan pitäisi olla? Nämä kysymykset ilmaisevat valmiuden toisen asteen halujen muodostamiseen. 
Sen lisäksi, että ihminen haluaa ja että hänellä on motiivi tehdä eri asioita, hän voi myös haluta, että hänellä olisi (tai että hänellä ei olisi) tiettyjä haluja ja motiiveja. Ihminen voi haluta, että hänen mieltymyksensä ja tarkoituksensa olisivat erilaisia kuin ovat. (Frankfurt 1971: 7.)
Ensimmäisen asteen halut ovat haluja mennä kävelylle, syödä, lukea, mennä elokuviin, tavata ystäviä jne. Toisen asteen halut kohdistuvat ensimmäisen asteen haluihin. Jollakulla on ehkä ensimmäisen asteen halu syödä paljon hyvää ruokaa, mutta samalla hänellä voi olla toisen asteen halu, joka kohdistuu tähän ensimmäisen asteen haluun: Perimmältään hän haluaisi että ei haluaisi syödä niin paljon, vaan haluaisi syödä  kohtuullisesti, jotta ei joutuisi joka vuosi hankkimaan uusia ja väljempiä vaatteita. 
	
Autonomia merkitsee tässä yhteydessä sitä, että yksilö pystyy hallitsemaan ensimmäisen asteen halujaan ja saattamaan ne yhdenmukaisiksi toisen asteen halujensa kanssa. Tämä tekee mahdolliseksi sen, että hän voi omaehtoisesti samastua ensimmäisen asteen haluihinsa (Christman 1989: 6-12; Dworkin 1989: 61). Yksilön voidaan sanoa samastuvan ensimmäisen asteen haluihinsa, jos hän hyväksyy ne arvioidessaan niitä kriittisesti. Kriittisessä arviossa halut suhteutetaan kaikkein tärkeimpiin arvostuksiin. Tämä edellyttää tietoisuutta, joka pystyy tekemään erotteluja ja joka pystyy eriytyneesti arvioimaan omia halujaan, motiivejaan, asenteitaan ja uskomuksiaan. Tällainen pohdiskeleva itsearviointi merkitsee aitoa tietoisuutta itsestä. Erottelukyvyltään heikko on sellainen tietoisuus, joka ei pysty tekemään eroa ensimmäisen ja toisen asteen halujensa välillä eikä kyseenalaistamaan arvouskomuksiaan. 
	
Ihanteellinen olisi tilanne, jossa ensimmäisen asteen halut olisivat yhdensuuntaisia tärkeinä pidettyjen toisen asteen halujen kanssa. Tällaista tilannetta kuitenkaan harvoin saavutetaan täysin. Tavallisempi on tilanne, jossa ihminen haluaa yhtä aikaa useita keskenään yhteensovittamattomia asioita. Tällaisten ristiriitojen mielekäs ratkaisu edellyttää yksilöltä valmiutta itsensä, tekojensa ja taipumustensa arvioimiseen. 
	
Itsensä tiedostamiseen kuuluu, että ihminen voi ottaa itseään kohtaan asenteen, jossa hän kyselee omien tekojensa syitä ja esittää perusteluja tietynlaisten tekojen puolesta ja toisia vastaan. Kyky arvioida omia tekojaan tällä tavalla ja toimia näiden arviointien perusteella merkitsee kykyä kasvattaa itseään, joten valmiudet kriittiseen itsearviointiin ovat samalla valmiuksia itsensä kasvattamiseen. Ihminen kasvattaa itseään, kun hän toimii toisen asteen halun perusteella ja pyrkii saamaan tietyn ensimmäisen asteen halun. Yksilö voi saada aikaan muutoksen itsessään ainoastaan, jos hän tulee tietoiseksi omista haluistaan ja niistä motiiveista ja järkisyistä, joilla voi olla vaikutusta hänen haluihinsa. (Dennett 1976: 193.)
	
Ihmisen kohdalla herää siten välttämättä kysymys: millaiseksi olennoksi hän muovaa itsensä? Ihminen on erityisellä tavalla vastuussa siitä, millainen hän on. Hän voi arvioida halujaan heikossa tai vahvassa mielessä. Heikossa mielessä arvio kohdistuu siihen, miten eri halut sopivat keskenään yhteen tai miten on mahdollista saavuttaa suurin tyydytys. Vahvassa mielessä haluja arvioidaan vastapareilla hyvä ─ huono, arvokas ─ arvoton, hyveellinen ─ paheellinen, syvällinen ─ pinnallinen, jalo ─ alhainen. Niiden katsotaan kuuluvan laadullisesti erilaisiin elämäntapoihin, joita voidaan luonnehtia rikkonaisiksi tai eheiksi, vieraantuneiksi tai vapaiksi. (Taylor 1976: 282.)
	
Itsearviointi tässä vahvassa mielessä on itsekasvatuksen perimmäinen muoto. Siinä yksilö selventää, minkälainen ihminen hän haluaa olla. Ihminen on vastuussa paitsi omista teoistaan, myös arvioinneistaan. Arviot voivat olla totuudenmukaisia tai harhaisia. Ne voivat olla rehellisiä tai itsepetoksen välineitä. (Taylor 1976: 299.) Autonomia näyttäisi edellyttävän rehellisyyttä syvimpien arviointien tasolla, koska itsepetos näyttäisi sopivan huonosti yhteen autonomian, itsehallinnan idean kanssa. 
	
Esteen rehellisen itsearvioinnin toteutumiselle muodostaa se, että ihmisen on vaikea nähdä itseään vastakohtana arvokkaina pitämilleen ihanteille. Tällä on taipumusta johtaa häntä itsepetokseen. Sikäli kuin hänen käsityksensä itsestään on perustavasti harhainen, hänen on vaikea nähdä oman toimintansa merkitystä realistisessa valossa. Silloin hän kyllä ohjaa toimintaansa menetelmällisessä mielessä, mutta hänen toimintansa ei pohjaudu avoimuuteen ja itsetuntemukseen. Jos ihminen pettää itseään, hän hallitsee itseään vain jossain toissijaisessa merkityksessä. 
	 
Mitä sitten itsehallinnan perustana olevalta kriittiseltä arviolta pitäisi edellyttää? Eräänä ongelmana on, että ihmisen arvostukset ja halut saattavat olla jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa. Hän saattaa jatkuvasti toivoa vapautuvansa jostain halustaan siinä onnistumatta. Kriittisessä itsearviossa hän voi pitää tiettyjä halujaan järjenvastaisina tai jostain muusta syystä epätoivottavina. Hän ei silti välttämättä pysty vapautumaan näistä ensimmäisen asteen haluistaan. Hän saattaa kuitenkin onnistua hallitsemaan käyttäytymistään toisen asteen halujensa mukaisesti. Tämäntyyppinen autonomia voi olla parasta, minkä voi käytännössä saavuttaa.
	
Autonomian edellytykseksi ei siis riitä se, että ihminen toimii halujensa mukaan eikä tee suoranaisia päättelyvirheitä. Autonominen yksilö ei ole tunteidensa ja halujensa orja, kuten Hume oletti. Max Scheler (1874─1928) tuo esiin, että tunteet ja intuitio välittävät arvokokemuksia. Arvosuuntautuneet tunteet syntyvät arvojen kokemisesta. Ihminen toimii autonomisesti, kun hänen käyttäytymisensä ohjautuu sen pohjalta, minkä hän kokee kaikkein arvokkaimmaksi.
	
Schelerin mukaan ihmisen autonomiassa on kaksi puolta. Ensinnäkin on autonomia, joka ilmenee moraalisessa ymmärryksessä. Moraalisen ymmärryksen autonomisuus on sitä, että yksilö pystyy itsenäisesti ymmärtämään eron hyvän ja pahan, arvokkaan ja arvottoman välillä. Sen vastakohtana on ajatukseton toimiminen auktoriteettiuskon tai sokean tottelevaisuuden pohjalta. Toiseksi Scheler puhuu moraalisen tahdon autonomiasta.  Moraalisen tahdon autonomia on sitä, että yksilö itsenäisesti haluaa joko hyvää tai pahaa. Sen vastakohtana on, että ihmistä voidaan manipuloida tai ohjailla toimimaan tietyllä tavalla. (Scheler 1973: 494-495.)
	
Humen näkemykseen sisältyy rakentava käsitys, jonka mukaan vapaus ja välttämättömyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Vapauden vastakohta on pakko, ja välttämättömyyden vastakohta on sattumanvaraisuus. Ihminen ei ole vapaa, jos häntä pakotetaan tekemään jotain vastoin tahtoaan. Ihmisen vapaus ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että luonnonlait asettavat rajat hänen vapaudelleen. Vapaus olisi mahdotonta täysin sattumanvaraisessa maailmassa, koska silloin ihminen ei voisi ohjata toimintaansa, vaan olisi sattuman armoilla. 
	
Autonomia ei siksi ole myöskään ristiriidassa sen kanssa, että ihminen noudattaa moraalinormeja, koska moraalinormit ovat inhimillisen vuorovaikutuksen välttämättömiä ehtoja. Eihän ihmisen autonomia edellytä riippumattomuutta biologisistakaan lainalaisuuksista: autonomia ei edellytä, että ihminen voi vapaasti päättää, tarvitseeko hänen ruumiinsa ravintoa vai ei, tai tarvitseeko hän unta vai ei. Autonomia ei siis tarkoita ehdotonta itseohjautuvuutta ja riippumattomuutta kaikista ulkoisista tekijöistä. Autonominen ihminen on kykenevä toimimaan realistisesti suhteessa toimintaansa määrääviin ulkoisiin ehtoihin.
	
Autonomisen ihmisen tulee myös kyetä elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Autonomia ei merkitse irrallisuutta eikä ihmissuhteiden välineellistämistä. Se että ihminen ei ole muiden ihmisten manipuloitavissa ei merkitse, että hän eläisi minäkeskeisesti ja pitäisi ihmissuhteita pelkkinä kokeiluina. Päinvastoin, autonomia perustuu eettiseen ihanteeseen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja tasavertaisia. Tämän kanssa olisi ristiriitaista kohdella ihmisiä pelkästään oman itsetoteutuksen välineinä ja antaa ihmissuhteille vain välinearvo. Sikäli kuin ihmissuhteilla on itseisarvo, niitä ei arvioida pelkästään sillä perusteella, miten hyvin ne palvelevat ihmisen omia tarpeita ja pyrkimyksiä. Jokaisen ihmisen identiteetti on osittain riippuvainen läheisten ihmisten antamasta tunnustuksesta, ja tuon tunnustuksen kieltäminen aiheuttaa sille pahoja haavoja. Vähäarvoisemmaksi tai huonommaksi leimaaminen voi todella vahingoittaa ja lannistaa. Arvostuksen evääminen voi olla sorron muoto. Siksi ihmisten ja ihmissuhteiden käsitteleminen väliaikaisina kokeiluina ja välineinä omien tarpeiden tyydyttämiseksi on epätasa-arvoista, koska se ei takaa toiselle osapuolelle yhtäläisiä mahdollisuuksia oman identiteetin kehittämiseen. (Taylor 1995: 76-78, 81.)
 	
On siis huomattava ero menetelmällisen ja tosiasiallisen autonomian välillä. Eläessään ihmissuhteissa yksilö rajoittaa tosiasiallisesti autonomiaansa, mutta sikäli kuin hän itse valitsee elää näissä ihmissuhteissa, hän on menetelmällisesti autonominen. Päättäessään perustaa perheen, hän rajoittaa tosiasiallisesti tulevaa valinnanvapauttaan. Niin kauan kuin lapset ovat hänestä riippuvaisia, hän ei tosiasiallisesti ole vapaa tekemään valintojaan ikään kuin heitä ei olisi ja ikään kuin he eivät olisi hänestä riippuvaisia. Hänellä on kuitenkin toivottavasti edelleen tallella kyky menetelmälliseen autonomiaan, joskin hän on aikaisemman menetelmällisesti autonomisen valintansa perusteella sitoutunut ihmissuhteisiin, eikä voi johdonmukaisesti toteuttaa autonomiaansa ikään kuin näitä ihmissuhteita ei olisi olemassa. Pyrkimys olla tosiasiallisesti autonominen sen jälkeen kun on menetelmällisesti autonomisesti valinnut esimerkiksi perheen perustamisen, ei ole hyvä esimerkki autonomian ihanteesta, vaan esimerkki epäjohdonmukaisuudesta. 
	
Samalla kun ihminen haluaa edistää lastensa kehitystä menetelmällisesti autonomisiksi yksilöiksi, jotka eivät ole manipuloitavissa, indoktrinoitavissa ja ulkoapäin ohjailtavissa, hän haluaa myös kasvattaa heistä ihmisiä, jotka pystyvät tosiasiallisesti rajoittamaan autonomiaansa voidakseen sitoutua läheisiin ihmissuhteisiin. Ihmisen autonomiaa rajoittavat tekijät, jotka hän on itse luonut käyttäen menetelmällistä autonomiaansa. Lisäksi sitä rajoittavat monet muutkin tosiasialliset rajoitukset. Autonomisen ihmisen on mielekästä toimia tietoisena näistä rajoituksista.  
	
Autonomia ei siksi merkitse yksinkertaisesti vapautta toimia ensimmäisen asteen halujen mukaisesti. Toimiminen sellaisten ensimmäisten asteen halujen mukaan, joita ihminen itse pitää epätoivottavina, on epävapaata. Sikäli kuin on olemassa objektiivisia moraalisia arvoja ja normeja, autonomia ei merkitse vapautta toimia niistä riippumatta, vaan vapautta toimia niiden mukaisesti. Sisäistä ristiriitaa ei tietysti synny sellaiselle ihmiselle, joka haluaa pelkästään sitä mikä on hyvää. Tavallisesti tätä hyve-eettistä ihannetta ei kuitenkaan saavuteta. Ensimmäisen asteen halujen tasolla ihmiset usein haluavat sitä, mikä on hyveen vastaista. Silloin autonomia on kykyä vastustaa arvonvastaisia taipumuksia ja toteuttaa sitä, mikä on arvokasta. Autonomia ei siis merkitse vapautta luoda omaa moraalista ja arvotodellisuuttaan sen enempää kuin elää välittämättä objektiivista tosiasioistakaan.  
	
Se joka tekee arvovalintansa tietoisesti, ottaa samalla vastuun siitä kuka hän on ihmisenä. Hän ei voi paeta vastuutaan yhteisön taakse. Jos hän hallitsee itseään, silloin hän vastaa siitä, kuka hän on.