Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation metodikriteeri

=== Päätelmät määräytyvät järkisyistä riippumatta ===

Indoktrinaatioksi luonnehditaan myös opetusta, jossa järkisyitä käytetään näennäisinä perusteluina päätelmiin, joihin on päädytty jo edeltäkäsin, näistä perusteista riippumatta. Tämän katsotaan merkitsevän, että totuutta ei etsitä avoimella mielellä, vaan järkisyitä käytetään pelkkinä välineinä oman kannan puolustamiseksi tai vastakkaisen kannan torjumiseksi. Wilson (1972) luonnehtii tätä kriteeriä seuraavasti:

{{lainaus|Indoktrinaation käsitteeseen kuuluu lisäksi loogisen välttämättömästi, että indoktrinoitu yksilö päätyy uskomukseen ei-järjellisillä menetelmillä. Indoktrinoijan täytyy (tietoisesti tai tietämättään) käyttää tämänkaltaisia menetelmiä, niin että uskomus syntyy jostain ei-rationaalisesta syystä (esimerkiksi halusta totella auktoriteettia) sen sijaan että se syntyisi järkisyyn perusteella. Jokainen tällainen uskomus on välttämättä (niin sanoakseni) dogmaattinen: toisin sanoen, joko yksilö ei pysty ollenkaan perustelemaan sitä asiaankuuluvilla järkisyillä tai sitten hänen mainitsemansa järkisyyt eivät itse asiassa ole peruste sille, että hän uskoo tuohon uskomukseen ─ ne ovat rationalisaatiota. Tällainen luonnehdinta voi sopia esimerkiksi yksilöön, jonka hyvin taitava indoktrinoija on opettanut ajatuksettomasti toistamaan perusteita, jotka ovat itse asiassa hyviä järkisyitä kyseiselle uskomukselle, mutta joka ei kuitenkaan itse asiassa perusta uskoaan noille järkisyille. (Wilson 1972: 19.)}}

Tämä kuvaus tuntuu ensi lukemalta vastaansanomattomasti tavoittavan indoktrinaatiosta piirteen, joka on lisäksi helppo käytännössä tunnistaa: indoktrinaatiossa käytetyt perustelut ovat pelkkiä rationalisaatioita uskomuksille, joihin päädytään näistä perusteluista riippumatta. Tarkemmin asiaa pohdittaessa siitäkin löytyy ongelmia. Ensinnäkin ihmisillä on monia käsityksiä, joihin he uskovat ilman varsinaisia järjellisiä perusteluja. Esimerkkinä tästä ovat kaikki ne uskomukset, jotka koskevat esineitä ja olentoja, joiden olemassaoloon ihmiset uskovat havaintojensa perusteella. Ihmiset eivät yleensä järkeile havaintojen luotettavuuden puolesta, vaan yksinkertaisesti vakuuttuvat siitä kokemuksen kautta. Aistien välittämä kokemus ulkopuolisesta maailmasta on yleensä riittävä syy muodostaa ulkopuolista maailmaa koskevia uskomuksia. Sama pätee muistitiedon suhteen. Ihmiset eivät yleensä pyri rakentamaan erityistä perustelua käsitykselleen, että joivat aamulla kupillisen kahvia. Heille riittää, että he muistavat tehneensä sen. Perustelua ei voi jatkaa loputtomiin, vaan lopulta päädytään käsitykseen, johon uskotaan sen oman todistusvoiman tähden. 
	
Samantapainen tilanne pätee moraalissa. Moraalifilosofit ovat paljon yksimielisempiä siitä, mikä on moraalisesti oikein tai väärin taikka hyvää tai pahaa, kuin siitä, miten nämä käsitykset oikeasta ja väärästä pitäisi perustella.
	
Vaatimus, jonka mukaan kaikki uskomukset pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, kuuluu jo vanhentuneeseen näkemykseen tietoteoriassa. Nykyään tunnustetaan melko yleisesti, että on perususkomuksia, joita ei tarvitse perustella. Tällaisia perususkomuksia ovat esimerkiksi havaintojen pohjalta muodostetut uskomukset, muistitieto sekä tieto toisten ihmisten olemassaolosta tuntevina ja ajattelevina olentoina. 
	
Perustelut palvelevat useinkin vain toissijaista tehtävää uskomusten muodostumisessa ilman että näitä uskomuksia olisi pidettävä jotenkin tiedollisesti epäilyttävinä. Voi olla vakuuttunut ulkopuolisten esineiden olemassaolosta ennen kuin on varsinaisesti pohtinut tämän uskomuksen järjellisiä perusteita. Tai voi olla intuitiivisesti vakuuttunut, että murha on moraalisesti tuomittavaa, ilman että on tutustunut asiaankuuluviin moraalifilosofisiin perusteluihin. Se, että jossain myöhemmässä vaiheessa löytää sellaisia perusteluja ja käyttää niitä, ei kuitenkaan tee näistä perusteluista pelkkiä rationalisaatioita. Perusteluilla ei yksinkertaisesti ole aina sellaista perustavaa asemaa tiedon omaksumisessa kuin on joskus oletettu. 
	
Jos kaikki uskomukset tulisi omaksua asiaankuuluvien perustelujen nojalla, suuri osa kouluopetuksesta jouduttaisiin määrittelemään indoktrinaatioksi. Oppikirjat ovat useimmiten tiivistelmiä tutkimusten tuloksista. Harvemmin niissä esitellään sitä tieteellistä keskustelua tai niitä tutkimuksia, joiden perusteella tosiasiat uskotaan päteviksi. Oppilaat omaksuvat monet asiat sillä perusteella, että ne on kirjoitettu oppikirjoihin tai että opettaja opettaa niitä. Tässä tapauksessa oppiminen perustuu opettajan ja oppikirjojen tiedolliseen auktoriteettiin. On kuitenkin kyseenalaista pitää tätä riippuvuutta tiedollisista auktoriteeteista merkkinä indoktrinaatiosta. Ilman tiedollisten auktoriteettien apua oppiminen hidastuu merkittävästi. Jos oppilas voi perustellusti uskoa vain asiat, joiden perustelut (ja vasta-argumentit ja asiasta käydyn tieteellisen keskustelun) hän tuntee ja joita hän pystyy itsenäisesti arvioimaan, hän on jo kehityksessään niin pitkällä, ettei hän tarvitse koulua. Lapset käyvät koulua kypsyäkseen vähitellen tekemään näitä itsenäisiä arviointeja. Kouluopetus ei siis lähde eikä voikaan lähteä liikkeelle tilanteesta, jossa oppilailla jo olisi nämä valmiudet itsenäisesti arvioida erilaisten tiedollisten väitteiden pätevyyttä.