Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation metodikriteeri

== Järjellisyyden ihanne ==

Keskeistä esitettäville luonnehdinnoille indoktrinaation menetelmistä on se, että näiden menetelmien katsotaan loukkaavan rationaalisuuden (järjellisyyden) ihannetta, jolla on tärkeä asema humanistisessa kasvatusnäkemyksessä. Tämä ihanne ei tule ilmi pelkästään keskusteltaessa opetuksen menetelmistä, vaan se vaikuttaa laajemminkin siihen tapaan, jolla indoktrinaation kriteerejä luonnehditaan.  
	
Itse rationaalisuuden (järjellisyyden) käsite on hyvin moniselitteinen. Periaatteessa ollaan yhtä mieltä siitä, että erilaisten vaihtoehtojen joukosta tulisi aina valita sellainen toiminta, uskomus tai halu, joka on rationaalinen. Mikään täsmällinen luonnehdinta rationaalisten toimintojen, uskomusten tai halujen luonteesta ei kuitenkaan ole saavuttanut yleistä hyväksyntää, vaan on olemassa useita kilpailevia toimintatapoja, uskomuksia ja haluja, joita pidetään rationaalisina.
	
Irrationaalisuuden (järjenvastaisuuden) käsite on aivan yhtä kiistanalainen. Kaikki ovat tosin yhtä mieltä siitä, että jos toiminta, uskomus tai halu on irrationaalinen, sitä tulisi välttää. Irrationaalisuuden luonteesta on kuitenkin useita erilaisia käsityksiä. Nämä käsitykset ovat niin erilaisia, että jotkut pitävät rationaalisena sitä, mitä jotkut toiset pitävät irrationaalisena. Esimerkiksi yksilön omaa hyvinvointia kaventava teko toisen hyvinvoinnin edistämiseksi on pelkästään omaa etua tavoittelevan rationaalisuuden näkökulmasta irrationaalinen, vaikka se voi moraalisesta näkökulmasta ollakin rationaalinen. 
	
Teoista puhuttaessa on kiinnostuttu käytännöllisestä (praktisesta) rationaalisuudesta. Instrumentalismin mukaan käytännöllinen rationaalisuus on samaa kuin välineellinen (instrumentaalinen) rationaalisuus; sen mukaan rationaalista on sellainen toiminta, joka auttaa ihmistä mahdollisimman tehokkaasti saavuttamaan päämääränsä. Koska ihmisellä voi olla useita keskenään ristiriitaisia päämääriä, on niiden suhteellinen tärkeys määriteltävä niin että ne muodostavat yhtenäisen järjestelmän.
 	
Käytännöllinen rationaalisuus voidaan myös ymmärtää yleispätevästä näkökulmasta, joka ei ole riippuvainen yksilöiden vaihtelevista tarkoituksista ja niihin liittyvästä välineellisestä ajattelusta. Tämän näkemyksen mukaan rationaalisuus merkitsee toimimista sellaisten periaatteiden mukaisesti, jotka voidaan yleistää (universaalistaa) koskemaan kaikkia ihmisiä. Tältä pohjalta voidaan perustella sitä, että on rationaalista toimia moraalisesti.
    	
Kun rationaalisuudesta puhutaan suhteessa uskomuksiin, käytetään nimitystä teoreettinen rationaalisuus. Irrationaalinen uskomus on ristiriidassa sen kanssa, mitä yksilön pitäisi tietää. Se, että yksilön on rationaalista uskoa johonkin uskomukseen, ei kuitenkaan merkitse, että tuo uskomus olisi tosi. Käytettävissä oleva todistusaineisto voi olla niin puutteellinen, että yksilön voi olla rationaalista uskoa epätoden uskomuksen totuuteen tiedollisesti rajoitetussa tilanteessa. Jos hän saa asioista monipuolisemman kuvan, hänen ei ole enää rationaalista uskoa siihen. 
	
Jos opettaja tietoisesti pyrkii saattamaan oppilaan tilanteeseen, jossa tämän on rationaalista uskoa epätosi uskomus todeksi, on kyse selvästä indoktrinaatiosta. Vaikeammin määriteltäviä ovat sellaiset tilanteet, joissa opettaja on itse rationaalisesti vakuuttunut käsityksensä totuudesta käytettävissä olevan puutteellisen ja yksipuolisen informaation perusteella ja opettaa oppilaille käsitystä, josta hän on itse rationaalisesti vakuuttunut, vaikka kyseinen uskomus onkin epätosi. Opettajan yksipuolinen käsitys saattaa olla seurausta siitä, että häntä itseään on menestyksekkäästi indoktrinoitu.
	
Esimerkiksi John Wilson liittää opetuksen sisällön ja menetelmät läheisesti toisiinsa ja katsoo opillisten uskomusten järjellisesti kestämättömän luonteen pakottavan indoktrinoijan käyttämään ei-järjellisiä opetusmenetelmiä:

{{lainaus|Ei ole yllättävää, että sana indoktrinaatio sisältää ajatuksen, että uskomukset ovat yleensä tietynlaisia, nimittäin sellaisia, joita voidaan oikeutetusti kutsua doktriineiksi, opillisiksi uskomuksiksi, sillä nämä ovat sellaisia uskomuksia, joita ei voida opettaa  rationaalisten opetusmenetelmien avulla ja joiden opettamisessa siksi käytetään ei-järjellisiä menetelmiä. Tämä pätee erityisesti poliittisten, moraalisten ja uskonnollisten uskomusten opettamiseen. (Wilson 1972: 19.)}}

Keskeistä tässä Wilsonin huomautuksessa on ero järjellisten ja ei-järjellisten opetusmenetelmien välillä, joista järjellisten katsotaan luonnehtivan kasvatuksellista opetusta ja ei-järjellisten indoktrinaatiota. Pyrkiessään löytämään eroa kasvatuksellisesti hyväksyttävien menetelmien ja indoktrinoivien menetelmien välillä Wilson vetoaa nimenomaan järjellisyyteen yhtenä keskeisenä kasvatusihanteena. 
	
Mitä sitten tarkoitetaan järjellisellä opetusmenetelmällä ei-järjellisen vastakohtana? Tämä on epäilemättä kaikkein epäselvin kohta itse menetelmäkriteerissä. Jotakin toki voidaan ongelmattomasti sanoa. Järjellisyyden ihanne on keskeinen osa humanistista kasvatusihannetta, ja se asettaa opetusmenetelmille vaatimuksia. Menetelmien tulisi edistää oppilaissa valmiutta arvioida heille esitettävien käsitysten pätevyyttä omaehtoisen järjellisen pohdinnan keinoin. Tätä edistää se, että oppilaalle opetetaan asiat tavoilla, jotka aktivoivat häntä kriittiseen pohdintaan ja auttavat häntä kypsymään järjellisenä olentona. 
	
Indoktrinaatiolle on ominaista, että se lyö laimin oppilaan älyllisten valmiuksien kehittämisen, niin että oppilas ei opi itsenäisesti punnitsemaan todistusaineistoa eikä arvioimaan järkisyitä ja perusteluja. Indoktrinaatiossa ei pidetä tärkeänä tai edes toivottavana, että oppilaat omaksuisivat käsiteltävät uskomukset järkisyillä tai pystyisivät järjellisesti arvioimaan niiden pätevyyttä.
	
Mutta jos ollaankin yksimielisiä siitä, että kasvatuksellisesti hyväksyttävien opetusmenetelmien tulisi edistää lapsen älyllisten valmiuksien kehittymistä, tämä ei vielä ratkaise konkreettista kysymystä siitä, mitkä menetelmät ovat tässä mielessä opetuksellisesti hyväksyttäviä. Kysymyksen ratkaisemista mutkistaa mm. se, että lapsi käy läpi hyvin erilaisia kehitysvaiheita, jotka edellyttävät erilaisten opetusmenetelmien käyttöä. Lapsi voi saada rationaalisen ajattelunsa kehitykseen myönteisiä vaikutteita monista sellaisista opetusmenetelmistä, jotka eivät suoranaisesti keskity järjellisten syiden ja perustelujen antamiseen. Siksi ei voida yksiselitteisesti luonnehtia indoktrinoiviksi kaikkia sellaisia opetusmenetelmiä, joiden ensisijaisena tarkoituksena ei ole oppilaan järjellinen aktivoiminen.
	
Indoktrinaatiolle ominaisten opetusmenetelmien määrittelemisen ongelmaa on pyritty ratkaisemaan monin eri tavoin. Niiden kielteistä tai vääristynyttä suhdetta oppilaiden järjellisyyteen on luonnehdittu tavoilla, joista seuraavassa on keskeisiä esimerkkejä.