Muokataan osiota sivusta Bysantin tekstilaitos

== Tekstikriittinen teoria ja tekstihistoria ==

Robinsonin ja Pierpontin tekstiteoria hylkää perusteettomana Westcottin ja Hortin 1800-luvun loppupuolella esittämän ja edelleen nykyaikana suurimmaksi osaksi hyväksytyn näkemyksen bysanttilaisen tekstimuodon myöhäsyntyisyydestä. Westcottin ja Hortin postuloiman teorian mukaan bysanttilainen tekstimuoto oli koottu 300-luvulla yhdistelemällä lukutapoja muista tekstityypeistä ja kirkollisella asetuksella määrätty otettavaksi käyttöön kirkollisena standarditekstinä. Nykyisin useimmiten katsotaan bysanttilaisen tekstimuodon muotoutuneen vähitellen kopioijien muutellessa ja täydentäessä tekstiä. Kummallekaan näkemykselle ei kuitenkaan ole olemassa historiallista todistusaineistoa, vaan ne perustuvat ennen kaikkea todistamattomiin ennakko-oletuksiin. Tyydyttävää selitystä ei ole myöskään sille, miten yksittäisten kopioijien tekemien muutosten yhteisvaikutuksena voisi syntyä niin yhdenmukainen teksti kuin bysanttilainen tekstimuoto on. Vaikka bysanttilainen tekstimuoto toisaalta on hyvin yhtenäinen, ovat sitä edustavat käsikirjoitukset kuitenkin yksityiskohtien suhteen siinä määrin toisistaan poikkeavia, että niiden ei voida osoittaa olevan vain kopioita yhdestä ja samasta suhteellisen myöhäisestä tekstistä, vaan käsikirjoitusten yksilöllisyys viittaa niiden pikemminkin edustavan toisistaan riippumattomia, varhaisella ajalla toisistaan eronneita linjoja, joiden kautta alkuperäinen teksti on periytynyt. Robinson ja Pierpont hylkäävät myös näkemyksen siitä, että useimmilla kopioijilla olisi ollut taipumuksia tehdä kopioimaansa tekstiin tahallisia muutoksia, vaan että kopioijat useimmiten pyrkivät tekemään huolellisen ja tarkan jäljennöksen kopioitavasta tekstistä. Robinsonin tutkimustulokset mm. ''Pericope Adulteraen'' ({{rp|Joh. 7:53}}&{{rp|Joh. 8:1-11}}) käsikirjoitusaineistosta viittaavat siihen, että tekstin historiassa tekstin eri linjojen keskinäinen sekoittuminen on ollut huomattavasti oletettua vähäisempää, ja että yksittäiset kopioijien tekemät muutokset eivät ole suuresti vaikuttaneet toisiin käsikirjoituslinjoihin.

Muun muassa edellä mainituista syistä Robinson ja Pierpont katsovat, että bysanttilainen tekstitraditio on luotettava, ja että sille on annettava vahva painoarvo määritettäessä Uuden testamentin alkuperäistä tekstiä. Bysantin tekstilaitos seuraa käsikirjoitusaineistoa niin, että siinä ei esiinny lukutapoja, joilla ei ole vahvaa käsikirjoitustukea. Bysantin tekstilaitos ei myöskään perustu ekleettiseen metodiin, jossa tekstikriitikko usein varsin subjektiivisin perustein määrittelee parhaimmat lukutavat.