Muokataan sivua Larry Laudan

'''Larry Laudan''' (s. 1941 Austin, Texas) on yhdysvaltalainen filosofi, jonka erikoisaloja ovat tieteenfilosofia ja tietoteoria. Tieteenfilosofiassa hänet tunnetaan muun muassa positivismin, realismin ja relativismin perinteiden kritiikeistään. Laudanin näkemys ”tutkimusperinteistä” on nähty merkittävänä vaihtoehtona Imre Lakatoksen näkemykselle ”tutkimusohjelmista”.

Laudan toimii nykyään tutkijana ''Universidad Nacional Autónoma de México''n (UNAM) ''Institute for Philosophical Investigations'' -tutkimuskeskuksessa Meksikossa.


== Rajanvetokriteeriä koskeva keskustelu ==

Artikkelissaan ''”The Demise of the Demarcation Problem”'' (1996a) Larry Laudan tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen rajanvetokriteeristä käydyn keskustelun historiaan. Hän käy läpi joitakin tieteenfilosofian historiassa esitettyjä yrityksiä löytää kriteereitä tieteen ja ei-tieteen erottamiseksi toisistaan. Monet näistä kriteereistä elävät edelleen julkisen keskustelun tasolla, vaikka ne on yleisesti hylätty tieteenfilosofiassa.

Kun tarkastelemme rajanvetokriteeriä koskevaa keskustelua, on ensinnäkin huomattava, että tässä keskustelussa ensimmäisen parin tuhannen vuoden aikana esitetyt luonnehdinnat ”tieteestä” ja tiedettä määrittelevistä kriteereistä eivät perustu kokemukseen vaan ovat sopimuksenvaraisia ehdotuksia. Tämä johtuu siitä, että ennen 1600-lukua oli empiirisestä tieteestä olemassa vain harvoja kehittyneitä esimerkkejä, joiden ominaisuuksia oli mahdollista tutkia pyrittäessä määrittelemään, mitä tieteellä tarkoitetaan. Tässä tilanteessa filosofeilla ja muilla teoreetikoilla oli mahdollisuus esittää ehdottomia määritelmiä siitä, miten termiä ”tiede” tulisi käyttää. Kun tieteet alkoivat kehittyä, filosofit eivät enää katsoneet voivansa määritellä rajanvetokriteeriä puhtaasti sopimuksenvaraisesti. Rajanvetokriteerille esitettyjen määritelmien piti nyt onnistua sisällyttämään tieteen piiriin ainakin huomattava osa siitä, mitä yleisesti pidettiin tieteenä. (Laudan 1996a: 342–343.)

Lisäksi on huomattava, että filosofisesti merkityksellisen rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään tiedollisia tai metodologisia piirteitä, jotka erottavat tieteen ei-tieteestä. Ehkä tiede ja ei-tiede olisi mahdollista erottaa toisistaan sen perusteella, että tieteentekijöillä on korkeampi palkka ja enemmän tietoa matematiikasta kuin muilla. Tällainen erottelukriteeri ei kuitenkaan olisi filosofisesti kiinnostava. Filosofisesti kiinnostavan rajanvetokriteerin tulisi erottaa tiede ei-tieteestä tavalla, joka osoittaa tieteen tutkimustulosten ja tieteellisen tiedon hankkimiseksi käytettyjen menetelmien olevan tiedollisesti perustellumpia kuin vastaavien ei-tieteen tulosten ja menetelmien. Olemme kiinnostuneita tietämään, onko tieteellisissä väitteissä ja tieteen käyttämissä menetelmissä jotakin sellaista, mikä tekee niistä tiedollisesti luotettavampia. Jos tällaista rajanvetokriteeriä ei ole olemassa, koko erottelu tieteen ja ei-tieteen välillä menettää merkitystään. (Laudan 1996a: 343.)

Rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään piirteet, jotka ovat välttämättömiä ja riittäviä ehtoja tieteelle. Mikään vähempi ei riitä. Aihetta koskevaa keskustelua on vaivannut epämääräisyys sen osalta, onko esitettyjen kriteerien tarkoitus olla tieteen välttämättömiä vai riittäviä ehtoja vai molempia.

Tieteen ja ei-tieteen erottelevaa kriteeriä on etsitty ainakin kolmesta eri asiasta: tieteen tuloksista, tieteen menetelmistä tai tieteen tekijöistä. '''Tieteen tuloksia''' on joskus pidetty tiedettä ja ei-tiedettä toisistaan erottelevana kriteerinä. Tieteen tulosten on ajateltu olevan varmaa tietoa, kun taas arkitiedon tuloksia on pidetty epävarmoina. Kirjassaan ''Toinen analytiikka'' Aristoteles esitti, että tiede on ehdottoman varmaa tietoa, joka lähtee ilmiön ”ensimmäisistä syistä”. Ptolemaioksen aikaan tultaessa (n. 100–170 jKr.) matemaattiset tähtitieteilijät olivat kuitenkin suureksi osaksi luopuneet aristoteelisesta traditiosta, jonka mukaan planeettojen liikkeet tulisi johtaa planeettojen aineksen olemuksista eli ensimmäisistä syistä. Tieteen ja tieteenfilosofian historiassa on yhä enemmän tiedostettu Aristoteleen rajanvetokriteerin perustana olevan tiedekäsityksen ylioptimistinen luonne.

'''Tieteen menetelmää''' on puolestaan pidetty erottelevana kriteerinä, koska tieteellisen menetelmän on katsottu eroavan ratkaisevasti ei-tieteellisistä tiedon hankinnan menetelmistä. Tällöin oletetaan, että on olemassa yhtenäinen tieteellinen menetelmä, jolla on tietyt yhteiset piirteet, jotka eivät luonnehdi ei-tieteellisiä tiedon hankinnan menetelmiä. 

'''Tieteen tekijöitä''' on pidetty erottelevana kriteerinä, kun omaksutaan sosiologinen käsitys rajanveto-ongelmasta: tieteenharjoittajien parissa vallitseva käsitys rajanveto-ongelmasta määrää sen, millä tavalla tiede ja ei-tiede erotetaan toisistaan.

Keskitymme tässä yhteydessä tarkastelemaan käsitystä, jonka mukaan kriteerinä on ''tieteen metodi'', koska tällä käsityksellä on vaikutusta myös oman aikamme ajatteluun. Tämän käsityksen mukaan on olemassa yleispätevä tieteellinen metodi, joka tuottaa luotettavampaa tietoa kuin mikään muu tiedon hankkimisen tapa. 


== Kriteerinä tieteen metodi ==


Pyrkimys löytää rajanvetokriteeri tieteen metodista luonnehti 1800-lukua. Silloin yleisen oletuksen mukaan on olemassa erityinen ”tieteellinen metodi”, joka on kaikkia muita tapoja parempi tapa testata empiirisiä väitteitä, vaikka se ei tuotakaan erehtymättömiä tuloksia. Ja vaikka tieteellinen menetelmä tuottaisi ajoittain virheellisiä tuloksia, tieteellisen menetelmän johdonmukainen soveltaminen takaa sen, että kyseiset virheet pian huomataan ja ne voidaan korjata. Jos tiede joskus johtaakin meitä harhaan, tieteellisen tutkimuksen jatkaminen lopulta palauttaa meidät oikealle tielle. (Laudan 1996a: 341.)

EI-TIETEELLISET TIEDON HANKKIMISEN TAVAT: epäluotettavia
TIETEEN METODI: yksi yhtenäinen menetelmä luotettavan tiedon hankkimiseksi

Tämän rajanvetokriteerin perusteleminen edellyttää kahta asiaa. (1) Ensinnäkin on osoitettava, että eri tieteenalat käyttävät olennaisesti samaa metodien joukkoa, niin että on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen metodi. (2) Toiseksi on pystyttävä osoittamaan, että tieteellinen metodi tuottaa luotettavampaa tietoa kuin sen vaihtoehdot. 1800-luvulla ei kuitenkaan pystytty osoittamaan kumpaakaan näistä väitteistä, koska ei pystytty saavuttamaan yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellisellä menetelmällä tarkoitetaan. Joidenkin mielestä tieteellinen menetelmä perustuu ''induktiiviseen päättelyyn'' sellaisena kuin '''J. F. W. Herschel''' (1792–1871) ja '''John Stuart Mill''' (1806–1873) sen esittivät. Toisten mielestä tieteen perustava metodinen periaate on, että tieteellisten teorioiden tulisi rajoittua ''havaittavien ilmiöiden'' tutkimiseen. '''William Whewell''' (1794–1866) ja '''Charles Peirce''' (1839–1914) puolestaan hylkäsivät kokonaan tämän lähestymistavan ja argumentoivat, että teorian ainoa ratkaiseva metodologinen testi on sen kyky tehdä ''yllättäviä ja oikeaan osuvia ennusteita''. Koska ei saavutettu yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellisellä metodilla tarkoitetaan, oli vaikea määritellä rajanvetokriteeriä perustautuen tieteen metodiin. (Mt.)

Tämän lähestymistavan ongelmana oli lisäksi, että monet sen keskeiset osatekijät olivat epämääräisiä. Monet ehdotetut metodiset säännöt olivat liian epämääräisiä, että olisi ollut mahdollista sanoa, milloin niitä noudatettiin ja milloin niitä rikottiin. Esimerkkejä ovat sellaiset metodologiset säännöt kuin ”vältä irrallisia hypoteeseja, jotka keinotekoisesti suojaavat teoriasi hankalien tosioiden tuottamilta ongelmilta”, ”oleta yksinkertaisia teorioita” ja ”karta teoreettisia entiteettejä”. Nämä säännöt sisälsivät monimutkaisia käsitteitä, joita tuon ajan filosofit tai tieteentekijät eivät kunnolla selkeyttäneet. Ongelmaa vain pahensi, että se, mitä useimmat kyseisen aikakauden tieteenfilosofit esittivät tieteellisenä menetelmänä, muistutti vain vähän niitä metodeja, joita tieteentekijät itse asiassa käyttivät tutkimustyössään, kuten '''Pierre Duhem''' (1861–1916) murskaavasti osoitti v. 1908.

Laudan kiinnittää huomiota tilanteen ironisuuteen. 1800-luvun loppupuolella tieteellä alkoi olla ratkaiseva vaikutus länsimaisen ihmisen elämään ja instituutioihin. Usko siihen, että tieteellä ja vain tieteellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, voitti yhä enemmän alaa. Tieteentekijät taistelivat tosissaan kaikkia ”näennäistieteinä” pidettyjä tutkimushaaroja kuten Raamattuun perustautuvia geologeja vastaan. Juuri tässä tilanteessa tieteentekijät ja filosofit olivat itse asiassa liikkeellä tyhjin käsin. Heillä ei ollut enää mitään kriteeriä sille, miten tiede erotetaan ei-tieteestä. Ainoa, mitä heillä oli käytettävissään, olivat retoriset keinot ja valta. (Laudan 1996a: 342.)

{{sitaatti|Yllättäen (tai, kyynisesti ajatellen, aivan odotetusti) uskottavan rajanvetokriteerin puute ei estänyt vuosisadan lopun tieteentekijöitä ja filosofeja saarnaamasta mahtipontisesti kaikkea sitä vastaan, mitä he pitivät näennäistieteellisenä hölynpölynä. Tämä puute ei estänyt heitä, sen enempää kuin heidän nykyisiä virkaveljiään on estänyt vastaava yksimielisyyden puute. Kuitenkin tämä puute tekee heidän kritiikistään vähemmän uskottavaa kuin mitä muuten odottaisimme sen perusteella, että he niin luottavaisesti tuomitsevat puoskarointia. On totta, että edelleen puhuttiin paljon ”tieteellisestä metodista” ja epäilemättä monet toivoivat, että tieteen metodit pystyisivät tarjoamaan rajanvetokriteerin, jota aikaisemmin odotettiin varmuudelta. Mutta ensinnäkään ei ollut mitään yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellinen metodi tarkalleen on. Toiseksi ei esitetty yhtään hyvää syytä pitää mitään ehdotetuista ”tieteellisistä metodeista” parempana kuin mitään oletettuja ”ei-tieteellisiä metodeja”. Kukaan ei ollut onnistunut osoittamaan, että mikään ehdotetuista ”tieteellisistä metodeista” tarjosi tietoa (sanan perinteisessä merkityksessä), tai edes että nuo metodit olivat tiedollisesti parempia kuin kilpailijansa. (Laudan 1996a: 342.)}}

Laudanin mukaan ''tieteen metodia ei voida perustellusti käyttää tieteen ja ei-tieteen välisenä rajanvetokriteerinä''. Ei ole onnistuttu identifioimaan yhtä yhtenäistä tieteellistä menetelmää, joka laadullisesti eroaisi niistä menetelmistä, joita arkikokemuksessa käytetään tiedon hankkimiseen. Tieteen tutkimusmenetelmät nojautuvat oletuksiin siitä, miten tietoa saadaan ja millaisessa maailmassa elämme. Tieteellinen menetelmä saa erilaisen muodon ja sisällön sen mukaan, minkälaisia oletuksia tutkija tekee tutkimuskohteen perimmäisestä olemuksesta ja tiedon luonteesta.

Ei ole olemassa täsmällisesti määriteltäviä menetelmällisiä askeleita, joiden noudattaminen takaisi luotettavan tiedon saamisen. Ei riitä, että ulkonaisesti seurataan jonkin tieteellisen menetelmän määrittelemiä metodisia askeleita, koska pitäisi myös pystyä kriittisesti arvioimaan näihin metodisiin askeleisiin sisältyviä laaja-alaisia oletuksia. Tutkimuksen luotettavuus edellyttää itsekriittistä tutkimus- ja keskustelukulttuuria, jossa kaikkein perustavimmat ennakko-oletukset ollaan valmiit asettamaan kyseenalaisiksi. Itsekriittisyyden kulttuuri edellyttää ihmiskäsitystä, joka antaa realistisen näkemyksen sekä ihmisen tiedollisiin rajoituksiin että mahdollisuuksiin.


== Rajanvetokriteerien epäonnistuminen ==


Laudanin (1996a: 337–338) mukaan filosofeilta on jo kahden vuosituhannen ajan odotettu vastausta kysymykseen siitä, mikä erottaa tieteen kaikesta sellaisesta, mikä ei täytä tieteellisyyden vaatimuksia. Filosofeja on jo kauan pidetty tieteen portinvartijoina. Heidän odotetaan kykenevän arvioimaan ja oikeuttamaan väitteitä, jotka koskevat tietyn tutkimussuunnan tieteellistä asemaa tai sen puutetta. Siksi tällä kysymyksellä on ollut merkittävä asema länsimaisessa filosofiassa. Filosofit Platonista Popperiin ovat yrittäneet täsmentää niitä tietoon liittyviä piirteitä, jotka erottavat tieteen muista uskomuksista ja tutkimushaaroista.

Laudanin mukaan filosofit ovat kuitenkin epäonnistuneet tässä tehtävässä. Ei ole onnistuttu täsmentämään mitään sellaista rajanvetokriteeriä, jonka useimmat filosofit hyväksyisivät. Ja mikä tärkeämpää, ei ole onnistuttu täsmentämään sellaista rajanvetokriteeriä, joka filosofien tai kenenkään muunkaan ''tulisi'' älyllisen rehellisyyden nimissä hyväksyä. Laudanin mukaan tämä epäonnistuminen johtuu siitä, ett''ei ole olemassa sellaisia tiedollisia piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille tieteen haaroille ja vain niille''.


== Laudanin kritiikki Michael Rusen rajanvetokriteerejä kohtaan ==

Rajanvetoargumenttiin on usein vedottu luomisteorian opetusta koskevissa oikeudenkäynneissä. Darvinistinen tieteenfilosofi '''Michael Ruse''' toimi tieteenfilosofisena asiantuntijana luomistiedettä käsitelleessä oikeudenkäynnissä v. 1982. Ruse ehdotti oikeudelle viittä kriteeriä tieteen määrittelemiseksi ja erottamiseksi ei-tieteellisestä ajattelusta: 

(1) Tiedettä ohjaa luonnonlaki; 
(2) se selittää asioita luonnonlain pohjalta; 
(3) sen väitteet voidaan testata suhteessa empiiriseen kokemukseen; 
(4) sen johtopäätökset ovat ehdollisia; ja 
(5) se on mahdollista ''falsifioida'' eli osoittaa epätodeksi.

Nämä kriteerit ryhmittyvät kahteen ryhmään: (1) kaksi ensimmäistä kriteeriä liittyy ''lainalaisuuksiin ja selitysvoimaan'' ja (2) kolme viimeistä liittyvät tieteellisten väitteiden ''ehdollisuuteen, erehtyväisyyteen ja testattavuuteen''. Ruse jatkoi todistustaan esittämällä, että vedotessaan Luojan yksittäiseen tekoon joidenkin elämän historian tapahtumien syynä luomisteoria ei koskaan pysty täyttämään kyseisiä kriteerejä. Niinpä hän päätteli, että luomisteoria voi olla ''tosi'', mutta se ei koskaan kelpaisi ''tieteeksi''.

Laudan kritisoi oikeuden päätöksessä käytettyjä kriteerejä tieteenfilosofisesti kestämättömiksi. Laudanin mielestä ''kyseiset kriteerit antavat perustavasti väärän kuvan rajanvetokriteerin asemasta aikamme tieteenfilosofisessa yhteisössä''. Laudanin mielestä oikeuden käyttämä kriteeristö ”kanonisoi väärän stereotypian siitä, mitä tiede on ja miten se toimii”. Laudanin mukaan ei ole mitään yksiselitteistä ja selvää kriteeriä, joka erottaisi tieteellisen ja ei-tieteellisen ajattelun toisistaan.  '''Philip Quinn''' puolestaan kirjoittaa: ”Rusen näkemykset eivät edusta tieteenfilosofian vakiintunutta näkemystä. Mikä vielä pahempaa, jotkut niistä ovat selvästi epätosia ja jotkut perustuvat selvästi epäpäteviin argumentteihin.” (Quinn 1996b: 384.) Näyttää useista syistä ilmeiseltä, että tieteenfilosofia ei tarjoa mitään perusteita hylätä ei-materialistista lähtökohtaa olennaisesti epätieteellisenä. (De Wolf ym. 2003: 75–76.) Ruse ei koskaan täsmentänyt, ovatko hänen esittämänsä kriteerit tieteen välttämättömiä vai riittäviä ehtoja vai molempia.

Laudan huomauttaa ensinnäkin, että ''tieteenfilosofit ovat yleisesti luopuneet yrityksistä määritellä tiedettä abstraktien rajanvetokriteerien pohjalta''. He ovat havainneet erittäin vaikeaksi määritellä tiedettä sen kaltaisten metodologisten kriteerien pohjalta, joita Ruse puolusti. Kaikki esitetyt metodologiset kriteerit ovat kumoutuneet esitettyjen vastaesimerkkien valossa. Hyvin perustelluilta tieteellisiltä teorioilta on usein puuttunut jokin oletetusti välttämätön aidon tieteen piirre (esimerkiksi falsifioitavuus, havaittavuus, toistettavuus tai lainomaisten selitysten käyttö), kun taas monet huonosti todennetut, huonossa maineessa olevat tai epävarmat ideat täyttävät joitakin näistä samoista kriteereistä.


== Teorian testattavuus ==

Voimme ensin pohtia kriteerejä (4) ja (5): tieteelliset teoriat ovat falsifioitavissa (osoitettavissa epätosiksi empiirisen kokemuksen valossa) ja niistä pidetään kiinni ehdollisesti.

EI-TIETEELLISET KÄSITYKSET: sellaisia, joita ei ole testattu tai joita ei voida testata
TIETEELLISET KÄSITYKSET: sellaisia, joita voidaan testata ja joita on testattu

Laudan (2000: 26–27) kritisoi väitettä, ettei luomisteoria ole empiirisesti testattavissa ja ettei ole mitään tapaa osoittaa sitä epätodeksi empiirisen kokemuksen pohjalta eli falsifioida sitä. Laudanin mielestä ''luomisteoria tekee useita empiirisiä väitteitä, joita voidaan arvioida empiirisen aineiston valossa''. Laudan myöntää, että joitakin luomisteorian väitteitä ei voida testata irrallisina väitteinä, esimerkiksi väitettä, että Jumala loi ihmisen yliluonnollisesti. Tämä ei kuitenkaan tee luomisteoriasta epätieteellistä, koska nykyään yleisesti tunnustetaan, ettei monia tieteellisiä väitteitä voida testata irrallisina väitteinä. Ne voidaan testata vain laajemman väitteiden järjestelmän osina, joista joillakin on testattavia seuraamuksia.

Laudan huomauttaa, että monet tieteentekijät, jotka ovat osallistuneet aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun, ovat esittäneet vastaavanlaisia tieteenfilosofisia kömmähdyksiä. Hän toteaa, että testattavuuden, ehdollisuuden ja falsifioitavuuden kriteerit ovat ''äärimmäisen heikkoja kriteerejä''. Laudanin mukaan ''luomisteorian kannattajat jo perinteisessä muodossaan täyttävät nämä kriteerit''. Luomisteorian kannattajat voivat esittää esimerkiksi seuraavan väitteen: ”Luovun näkemyksistäni, jos löydetään elävä esimerkki lajista, joka on välittävä muoto ihmisten ja apinoiden välillä.” Laudan toteaa, että on hyvin epätodennäköistä, että tällaista lajia koskaan löytyisi. Mutta jo pelkästään tällä väitteellään luomisteorian kannattajat täyttäisivät testattavuuden, falsifioitavuuden ja ehdollisuuden kriteerit. 


== Teorian ehdollisuus ==

Yksi kaikkein tavallisimmista kritiikeistä luomisteorian kannattajia kohtaan on, etteivät he ole suostuneet korjaamaan väitteitään tosiasia-aineiston pohjalta. Aidosti tieteellinen asenne vaatii, että henkilö on valmis muokkaamaan näkemyksiään ja että hän itse asiassa muokkaa näkemyksiään uuden tosiasia-aineiston valossa. Koska luomisteorian kannattajat eivät oletettavasti koskaan tee näin, luomisteoria ei ole aidosti tieteellinen. Tämän näkemyksen mukaan luomisteorian puolustajat pitäytyvät näkemyksiinsä aivan liian vahvasti. Tämä on ristiriidassa sen ”tieteellisen periaatteen” kanssa, että teorioihin pitäydytään vain ehdollisesti. (Ratzsch 1996a: 173.)

Tieteen historia kertoo kuitenkin erilaisen kertomuksen. Kuten '''Imre Lakatos''' (1922–1974) osoitti 1970-luvulla, jotkut kaikkein merkittävimmistä tieteellisten teorioiden luojista itsepäisesti kieltäytyivät hylkäämästä teorioitaan huolimatta niiden kanssa ristiriitaisista tosiasioista. Tieteellistä tutkimustoimintaa luonnehtii perustellusti itsepintaisuuden periaate (''principle of tenacity''), jonka mukaan teorioista pidetään kiinni, vaikka ne kohtaavat ongelmia. Tämä on ainoa tapa kehittää teoriaa niin pitkälle, että sen tieteellinen merkitys voidaan arvioida. Tieteentekijät usein pitäytyvät teorioihinsa (jopa ongelmallisiin teorioihin) yllättävän pitkiä aikoja. '''Isaac Newton''' (1642-1727) esimerkiksi teki yleisen painovoimalain perusteella planeettojen sijainneista ennusteita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Sen sijaan että olisi hylännyt yleisen painovoimalain, Newton muokkasi joitakin lisäoletuksiaan, esimerkiksi oletusta, että planeetat ovat täysin ympyränmuotoisia ja että niihin vaikuttaa pelkästään painovoima. Newton piti kiinni yleisen painovoimalain ytimestä. Kuten Lakatos osoitti, Newtonin teorian selityksellinen joustavuus näennäisesti falsifioivan todistusaineiston edessä osoittautui yhdeksi sen suurimmista vahvuuksista. Tämä joustavuus ei vaarantanut yleisen painovoimalain tieteellistä merkitystä, toisin kuin Rusen puolustamasta tieteen määritelmästä seuraisi. (DeWolf ym. 2003: 76.) Newtonin fysiikan perusteita pidettiin aikoinaan tieteen perustana, ja ne säilyivät muuttumattomina yli kahden vuosisadan ajan huolimatta siitä, että Newton alkuperäisissä julkaisuissaan osoitti tiettyjä empiirisiä ongelmia omassa teoriassaan. Myös '''Charles Darwin''' (1809–1882) puolitoista vuosisataa myöhemmin osoitti vaikeuksia omassa teoriassaan. Siitä huolimatta hänen teorioihinsa pitäydytään tänä päivänä itsepintaisesti, vaikka teoria kohtaa lisääntyviä ongelmia.

Laudanin mukaan ''väite luomisteoreetikkojen käsitysten muuttumattomuudesta ei pidä paikkaansa''. Jos tämän päivän luomisteorian kannattajia verrataan 1800-luvun luomisteoreetikkoihin, on havaittavissa monia eroja. Lajien ehdottomasta muuttumattomuudesta on luovuttu, ja nykyään monet luomisteorian kannattajat hyväksyvät sen, että mutaatiot ja luonnonvalinta ovat mikroevoluution mekanismeja. Luomistieteen argumentit makroevoluutiota vastaan ovat viimeisten vuosikymmenten aikana laajentuneet uusille alueille kuten genetiikkaan, solubiologiaan ja biokemiaan.

'''Stephen Gould''' (1941-2002), joka oli yksi näkyvimmistä luomisteorian vastustajista, myönsi, että luomisteorian kannattajat ovat muokanneet näkemyksiään perusryhmien sisällä tapahtuvan muuntelun laajuudesta. Luomisteorian kannattajat ovat tehneet nämä muutokset olemassaolevan tieteellisen todistusaineiston pohjalta. Monet luomisteorian kannattajat ovat myös muuttaneet näkemyksiään maailmankaikkeuden ja maapallon iästä tieteellisen todistusaineiston pohjalta. Näin ollen vastaväite, jonka mukaan luomisteorian kannattajat eivät koskaan korjaa näkemyksiään uusien tosiasioiden valossa, ei pidä paikkaansa. (Kummallista kyllä, ainakin yksi evoluutioteoreetikko syyttää luomisteorian kannattajia siitä, että he ''ovat'' muuttaneet näkemyksiään.) (Harris 1981: 22–23.)

Luomisteorian kannattajilla on epäilemättä ''joitakin'' uskomuksia, joita he eivät ole valmiita muokkaamaan. Tällaisia ovat esimerkiksi oletus, että ihminen ei ole kehittynyt alemmista eläimistä ja että Jumala on luonut maailman. Tämä ei kuitenkaan poikkea siitä, miten tieteentekijät yleensä suhtautuvat teorioidensa ydinoletuksiin. Tieteentekijät ovat kaikkina aikoina pitäneet joitakin väitteitään niin perustavina, etteivät he ole katsoneet niiden olevan korjattavissa tai muutettavissa. Olisiko esimerkiksi Newton pitänyt ehdollisena väitettä, että maailmassa on voimia? Onko kvanttimekaniikka valmis luopumaan epävarmuusyhtälöstä? Ovatko fyysikot valmiit täsmentämään olosuhteet, joissa he ovat valmiit luopumaan energian säilymisen laista? Useat tieteen historioitsijat ja filosofit ('''Thomas Kuhn''', '''Paul Feyerabend''', Imre Lakatos) ovat dokumentoineet, että tieteellistä tutkimusta tavallisesti luonnehtii tietty määrä dogmaattisuutta ja että tällaisella dogmaattisuudella on rakentava merkitys tieteen päämäärien saavuttamisessa. Se auttaa tutkijoita pitämään kiinni epäsuosituista ja tieteellisen yhteisön vastustamista väitteistä niin kauan, että niiden puolesta saadaan kehitettyä tutkimusta, joka osoittaa niiden tieteellisen merkityksen. (Laudan 2000: 27.)

On tietysti mahdollista argumentoida, että oli olemassa hyviä syitä olla uskollinen Newtonin teorioille, mutta ettei ole olemassa yhtä hyviä syitä tai yleensä mitään syitä olla uskollinen luomisteorialle. Tällainen argumentti on ongelmallinen sikäli, että ''Newton itse tukeutui luomisteoriaan''.

''Teorian totuusarvoa ei vähennä, että jotkut ihmiset uskovat siihen lujasti.'' Jos joku ihminen uskoo teoriaan riittämättömillä perusteilla, se kertoo jotakin vain tämän asenteen omaavasta ihmisestä, ei itse teoriasta. Jotkut pitäytyvät darvinistiseen evoluutioteoriaan paljon dogmaattisemmin kuin olisi asianmukaista. He eivät pitäydy teoriaan ehdollisesti. Mutta liioitellut väitteet evoluutioteorian asemasta eivät sinänsä osoita, että ''itse teoriassa'' olisi jotakin vialla. Ne vain kertovat jotakin joistakin teorian ''kannattajista''. Samalla tavoin, jos luomisteorian kannattajat pitäytyvät teorioihinsa tavalla, joka on epäasianmukaista, se ei kerro mitään itse teoriasta.

Tähän erityiseen luomisteorian kritiikkiin liittyy mielenkiintoinen lisähuomautus. Jos kyseinen vastaväite on oikea, se luo ongelmia myös evoluutioteorian kannattajille. ''Vain harvat evoluutioteorian kannattajista ovat valmiita hylkäämään evoluutioteorian perusolettamuksia.'' Julkisuudessa esitetään usein näkemyksiä, että evoluutioteoriaa ei voida enää järkevästi kyseenalaistaa. Samalla väitetään, että luomisteorian kannattajien muutosvastarinta ja ehdollisuuden puute loukkaavat aidon tieteen vaatimuksia. Tässä on ilmeinen ongelma. Kuinka on mahdollista julistaa, että (a) tieteellisyys edellyttää avointa ja kyseenalaistavaa asennetta, (b) evoluution perusideaa ei saa enää kyseenalaistaa, ja (c) evoluutioteorian tieteellisyys ei ole uhattuna, vaikka sitä ei olla valmiita kyseenalaistamaan?

DARWINISTISTA EVOLUUTIOTEORIAA ei saa kyseenalaistaa
TIETEELLISYYS edellyttää avointa ja kyseenalaistavaa asennetta

'''James Skehan'''in ratkaisuna tähän ongelmaan on julistaa, että evoluution ”yleinen pätevyys” voidaan ”osoittaa loogisesti” – niin että evoluution perusidea säilytetään immuunina haasteilta – samalla kun ”ymmärryksemme teoriasta kehittyy” (Skehan 1986: 26). Näin hän katsoo voivansa perustella sen, että evolutionistit ovat edelleen tieteen sisällä, koska heidän ymmärryksensä evoluutioteoriasta ovat ehdollisia ja muutoksen alaisia. Mutta jos tämä on hyväksyttävä keino, silloin ''luomisteorian kannattajat voivat käyttää samaa keinoa''. (Ratzsch 1996a: 175.)

== Selittäminen lainalaisuuksien pohjalta ==

Edellä mainitun luomisteoriaa koskevan oikeuden päätöksen kaksi ensimmäistä kriteeriä sisälsivät väitteen, että on epätieteellistä ja sopimatonta olettaa sellaisten prosessien tai tosiasioiden olemassaolo, joita ei voida selittää jonkin tunnetun tieteellisen lain pohjalta. 

EI-TIETEELLISIÄ ovat selitykset, jotka eivät perustu luonnonlakiin
TIETEELLISET SELITYKSET perustuvat luonnonlakiin

Esimerkkinä luonnonlain perustaa vailla olevasta eli epätieteellisestä väitteestä on tuomari Overtonin mukaan luomisteorian kannattajien väite, että lajien muuntelulla on ulkoiset rajat. Tätä väitettä ei pystytä Overtonin mukaan selittämään tieteellisten lakien pohjalta. Hän kirjoittaa: ”näille rajoille ei ole olemassa mitään tieteellistä selitystä, jota ohjaisi luonnonlaki”. Tältä pohjalta hän päättelee, että tällaisten rajojen olettaminen on epätieteellistä. Myöhemmin samassa tekstissä Overton kommentoi hypoteesia, jonka mukaan on tapahtunut maailmanlaaja vedenpaisumus: ”Maailmanlaajuinen vedenpaisumus maailman geologisten piirteiden selitykseksi ei ole luonnonlain tuottama eikä sitä voida selittää luonnonlain pohjalta.” 

Laudan (2000: 28) ihmettelee sitä, miten tuomari tietää, ettei maailmanlaajuista tulvaa voida selittää luonnonlain pohjalta. Laudan lisää, että vaikka vedenpaisumusta ei voitaisi selittää tunnettujen fysiikan lakien pohjalta, vedenpaisumuksen olettaminen ei sillä perusteella ole epätieteellistä. Vuosisatojen ajan tieteentekijät ovat tehneet eron sen välillä, että osoitetaan tietyn ilmiön olemassaolo ja että kyseinen ilmiö voidaan selittää luonnonlakien pohjalta. Tieteen päämääränä on tietysti pystyä tekemään molemmat. Väitettä jonkin ilmiön tai tapahtuman olemassaolosta ei tee epätieteelliseksi se, että kyseistä ilmiötä tai tapahtumaa ei voida selittää luonnonlain pohjalta. Galileo ja Newton katsoivat todistaneensa painovoimaan perustuvien ilmiöiden olemassaolon kauan ennen kuin kukaan pystyi antamaan kausaalisen ja selittävän selonteon painovoimasta. Darwin katsoi todistaneensa luonnonvalinnan olemassaolon melkein puoli vuosisataa ennen kuin perinnöllisyystieteilijät pystyivät määrittelemään ne perinnöllisyyslait, joihin luonnonvalinta perustuu. Sovellettuna oman aikamme tieteeseen joutuisimme kyseisen periaatteen pohjalta näkemykseen, että ”mannerlaattoja tutkiva tektoniikka on epätieteellistä, koska emme ole vielä tunnistaneet niitä fysiikan ja kemian lakeja, jotka selittävät maankuoren liikkeiden dynamiikkaa” (Laudan 2000: 28). Kyseinen periaate tekisi myös koko kvalitatiivisen tutkimushaaran epätieteelliseksi, koska kvalitatiivisessa tutkimuksessa ei pyritä selittämään todellisuuden ilmiöitä luonnonlakien pohjalta, vaan ihmisten aikomusten ja päämäärien pohjalta.

On lisäksi huomattava, että ''evoluutioteoreettista väitettä, jonka mukaan kaikki eliöt polveutuvat yhteisestä kantaisästä, ei pystytä todistamaan luonnonlain avulla''. Teoria yhteisestä kantaisästä tekee oletuksia hypoteettisista historiallisista tapahtumista ja tapahtumien mallista, jonka on tarkoitus selittää monia nykyisin havaittavia ilmiöitä. Teoria yhteisestä kantaisästä esittää väitteitä siitä, mitä tapahtui menneisyydessä. Se olettaa, että oli olemassa organismeja, jotka ovat välittäviä muotoja nykyisin elävien eliölajien välillä. Meillä ''ei kuitenkaan ole mitään havaintoja näistä oletetuista välittävistä eliölajeista. Selittävän työn tässä teoriassa tekee oletettu tapahtumasarja, ei luonnonlaki.'' (DeWolf ym. 2003: 78.) ''Jos siis tätä Rusen toista kriteeriä sovellettaisiin johdonmukaisesti, se vaatisi myös evoluutioteorian määrittelemistä ei-tieteelliseksi.''

TEORIA YHTEISESTÄ KANTAISÄSTÄ ei perustu luonnonlakiin
TIETEELLISET SELITYKSET perustuvat luonnonlakiin

== Kriteerien riittämättömyys ==


Laudanin (2000: 28–29) mielestä ''ei ole mielekästä pyrkiä kumoamaan luomisteorian kannattajien teorioita väittämällä, että ne ovat ”epätieteellisiä” jonkin tieteellisyyden kriteerin nojalla, koska tieteenfilosofit eivät ole päässeet yksimielisyyteen tieteellisyyttä määrittävistä kriteereistä''. Ei ole olemassa mitään kiistatonta tieteellisyyden kriteeriä, jonka valossa luomisteorian tieteellisyyttä voitaisiin arvioida. Hänen mielestään ainoa tapa pyrkiä kumoamaan näitä väitteitä on keskustella jokaisesta väitteestä erikseen olemassa olevan tieteellisen todistusaineiston pohjalta.

''Viimeaikaiset tutkimukset tieteenfilosofiassa ovat vahvistaneet Laudanin analyysin.'' Ne osoittavat, että jos tiede määritellään niin kapeasti, että luomisteoria jää tieteen ulkopuolelle, silloin samojen kriteerien perusteella myös darwinismi ja muut materialistiset evoluutioteoriat jäävät tieteen ulkopuolelle. Joko tiede määritellään niin kapeasti, että se jättää molemmat teoriat tieteen ulkopuolelle, tai tiede määritellään laajemmin, ja molemmat teoriat sijoittuvat tieteen piiriin. ''Materialistiset ja ei-materialistiset teoriat luomakunnan synnystä ja kehityksestä ovat metodologisesti samanarvoisia suhteessa suureen joukkoon mahdollisia rajanvetokriteereitä.'' Molemmat näyttävät yhtä tieteellisiltä tai epätieteellisiltä, jos samoja metodologisia kriteereitä käytetään arvioimaan niiden tieteellisyyttä. (DeWolf ym. 2003: 79.)

Viimeaikainen tutkimus osoittaa, että erilaisilla maailmankaikkeuden syntyä ja elämän kehitystä koskevilla teorioilla on syviä metodologisia ja loogisia samankaltaisuuksia. Biologian filosofi '''Elliott Sober''' (1993: 27, 56.) argumentoi, että älykkään suunnitelman teorian varaan rakentuvat teoriat ja darvinistinen teoria lajien kehityksestä vähittäisen muuntelun pohjalta käyttävät menetelmänään päättelyä parhaaseen selitykseen. ''Darwin itse myönsi, ettei hänen teoriaansa voida testata suoranaisten havaintojen pohjalta.'' Kirjeessään Hookerille hän valitti: ”Olen itse asiassa väsynyt kertomaan ihmisille, etten väitä esittäväni suoraa todistusaineistoa yhden lajin muuttumisesta toiseksi lajiksi, vaan uskon tämän näkemyksen pääasiallisesti olevan oikea siksi, että niin monia ilmiöitä voidaan sen avulla ryhmitellä ja selittää.” (Darwin; sit. Darwin & Seward toim. 1903: 1: 184.) Darwinin mielestä suoranainen testaaminen ei sovellu alkuperää koskevien teorioiden arvioimiseen. Hän kuitenkin uskoi, että kriittisiä testejä voidaan soveltaa epäsuorasti. ”Tämä hypoteesi [yhteisestä polveutumisesta] täytyy testata – – pyrkimällä saamaan selville, selittääkö se useita suuria ja itsenäisiä tosiasialuokkia kuten organismien geologisen järjestyksen, niiden levinneisyyden menneisyydessä ja nykyisin, ja niiden keskinäiset sukulaisuussuhteet ja samankaltaisuudet.” (Darwin; sit. Gould 1987: 70). Se, että menneitä tapahtumia ei ole mahdollista suoranaisesti havaita, ei Darwinin mukaan merkitse sitä, ettei alkuperää koskevia teorioita voitaisi testata epäsuorasti. Alkuperää koskevia teorioita voidaan arvioida ja testata epäsuorasti arvioimalla niiden kykyä selittää asian kannalta olennaisia tosiasioita.

Vaikka Darwin itse ei hyväksynytkään ajatusta, että luomisteoriaa voitaisiin testata samalla tavalla epäsuorasti kuin teoriaa yhteisestä polveutumisesta, tämä johtopäätös kuitenkin seuraa hänen metodologisista oletuksistaan. Luojan toimintaa menneisyydessä ei voida suoranaisesti havaita sen enempää kuin menneisyydessä tapahtunutta polveutumista, mutta sekä polveutumisella että Luojan luomisteoilla on nykyajassa havaittavia seuraamuksia, joita voidaan havaita. ''Darwin tunnusti lausumattomasti luomisteorian testattavuuden pyrkiessään osoittamaan luomisteorian kyvyttömyyden selittää joitakin empiirisiä tosiasioita.'' Vaikka Darwin yhtäältä hylkäsi monet luomisteoreettiset selitykset periaatteessa epätieteellisinä, hän pyrki toisaalta osoittamaan, että jotkut luomisteorian selitykset ovat yhteensopimattomia biologian tosiasioiden kanssa. Niinpä hän joskus käsitteli luomisteoriaa vakavasti otettavana tieteellisenä kilpailijana, jolta puuttuu selitysvoimaa; joskus hän taas hylkäsi sen määritelmän mukaan epätieteellisenä. Nykyiset evolutionistit ovat tehneet vastaavanlaisia keskenään ristiriitaisia väitteitä. Esimerkiksi '''G. Skoog''' (1989: 1-2) kirjoittaa: ”Väitettä, että elämä on älykkään olennon suunnittelema, ei voida testata eikä se kuulu tieteen piiriin.” Samassa kappaleessa hän kuitenkin toteaa: ”Luonnollista maailmaa koskevat havainnot tekevät nämä [älykästä suunnittelua] koskevat väitteet epäilyksen alaisiksi.” ''On kuitenkin selvää, ettei teoria voi olla yhtä aikaa sellainen, ettei sitä voida testata, ja sellainen, joka voidaan kumota empiiristen havaintojen avulla.''

Tieteenfilosofiset tutkimukset ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä darvinistinen teoria että luomisteoria pyrkivät vastaamaan luonteeltaan historiallisiin kysymyksiin: ''molemmilla voi olla metafyysisiä seuraamuksia tai taustaoletuksia; molemmat käyttävät luonteeltaan historiallista päättelyn, selittämisen ja koettelun menetelmää; ja molemmilla on samanlaisia tietoteoreettisia rajoituksia''.

Vastineessaan Laudanille Ruse (1996b) yrittää perustella oikeudenkäynnissä esittämiään kriteerejä tieteen erottamiseksi ei-tieteestä. Hän ottaa yhden esimerkin tieteellisestä teoriasta (Mendelin ensimmäisen lain), joka täyttää nämä kriteerit. Ja hän ottaa yhden esimerkin ei-tieteestä (transsubstantiaatio-opin), joka hänen mielestään ei täytä näitä kriteerejä.

Ruselle kirjoittamassaan vastineessa Laudan (1996b) ironisoi Rusen käyttämää logiikkaa. Hän huomauttaa, että ''rajanvetokriteerin on tarkoitus erottaa tiede kokonaisuudessaan ei-tieteestä. Ei siis riitä, jos löytää yhden esimerkin tieteellisestä teoriasta, joka täyttää kyseiset kriteerit tai jos löytää yhden esimerkin ei-tieteellisestä käsityksestä, joka ei täytä kyseisiä kriteerejä.''

Laudan vertaa Rusen käyttämää logiikkaa seuraavankaltaiseen yritykseen rakentaa kriteeri, jonka avulla erotetaan lampaat muista olioista: Oletetaan, että kaupunkilainen määrittelee lampaan olennaiset piirteet seuraavalla tavalla: lammas on keskikokoinen nisäkäs, joka aina puskee lähellään olevia ihmisiä. Joku maalainen saattaisi huomauttaa hänelle, että kyseinen kaupunkilainen ei ilmeisesti tiedä, minkälainen eläin lammas on. Maalainen tuo esille sen tosiasian, että on olemassa suuri määrä lampaita, jotka eivät koskaan puske ketään eivätkä varsinkaan ihmisiä. Hän saattaa lisätä, että se mitä kaupunkilainen kutsuu lampaaksi, on itse asiassa sama, kuin mitä muut nimittävät vuoheksi. Oletetaan vielä, että toinen kaupunkilainen kuullessaan maalaisen tällä tavalla solvaavan kaupunkilaisystäväänsä, tulee mukaan keskusteluun ja sanoo. ”Tunsin kerran lampaan, joka epäröimättä puski ihmistä. Lisäksi tunsin kerran vuohen, joka ei koskaan millään tavalla häirinnyt ihmisiä. Niinpä on oikein sanoa, että ystäväni on onnistunut määrittelemään lampaan olennaiset piirteet täysin oikein.” (Laudan 1996b: 364.)

Rusea voidaan Laudanin mukaan verrata esimerkin toiseen kaupunkilaiseen, joka yrittää perustella määritelmäänsä lampaan olennaisista piirteistä vetoamalla yhteen lampaaseen, joka täyttää kyseiset kriteerit ja yhteen ei-lampaaseen, joka ei kyseisiä kriteerejä täytä. Laudan kirjoittaa:

{{sitaatti|Lyhyessä esseessäni ja muualla olen esittänyt uskottavia vastaesimerkkejä jokaiseen Overtonin käyttämästä viidestä piirteestä. Ruse ei millään tavalla kyseenalaista näitä vastaesimerkkejä. Sen sijaan hän vastaa esittämällä joitakin esimerkkejä tieteestä, jotka täyttävät Overtonin ehdot. Tämä ei selvästikään hyödytä, koska en väittänyt, että kaikki tieteelliset väittämät ovat sellaisia, ettei niitä voi testata. Väitin vain, että jotkut tieteelliset väittämät ovat sellaisia. Jos olisi vaikka vain yksi tieteenhaara, joka ei täytä Overtonin käyttämiä kriteerejä, olisi epämielekästä käyttää hänen puolustamaansa rajanvetokriteeriä tieteen erottamiseksi ei-tieteestä. Ruse ei ymmärrä, että minun argumenttini kannalta on täysin merkityksetöntä luetella esimerkkejä, jotka sopivat Overtonin analyysiin. En myöskään väittänyt, että kaikki ei-tieteelliset väittämät ovat testattavia. Väitin vain, että jotkut ovat sellaisia.  Niinpä jälleen Ruse pyrkii siirtämään huomiomme pois varsinaisesta asiasta, kun hän muistuttaa meitä, että transsubstantiaatio-oppi ei ole testattavissa. Hän löytää ei-tieteestä esimerkkejä ei-testattavista väitteistä ja käyttää niitä tukemaan väitettä, jonka mukaan testattavuus on tiedettä määrittelevä piirre. Hän toimii kuten henkilö, joka perustelee puskemista lampaan olennaisena piirteenä osoittamalla, että on olemassa ei-lampaita (esimerkiksi tomaatteja), jotka eivät puske ihmisiä. (Laudan 1996b: 364–365.)}}

Esitetty kritiikki paljastaa yhden ongelmallisen piirteen evoluutioteoriaa koskevassa keskustelussa. Tässä keskustelussa ''turvaudutaan ajoittain älyllisesti kestämättömiin perusteluihin, kun pätevät argumentit eivät riitä. Naturalistien kohdalla tämä ongelma ilmenee erityisesti rajanvetokriteerin populistisessa käytössä.'' Tämä on ollut kimmokkeena kritiikille, jonka mukaan ''naturalistien suhtautuminen evoluutioteoriaan on uskonnollista''. Niinpä '''John Angus Campbell''' (2003: 41) katsoo tieteenfilosofien toimivan älyllisesti kestämättömällä tavalla, kun he julkisissa kannanotoissaan puolustavat ja soveltavat rajanvetokriteeriä silloin, kun se palvelee heidän taloudellisia, poliittisia tai maailmankatsomuksellisia päämääriään, ja sulkevat sen avulla tieteen ulkopuolelle itselleen epätoivottavia tutkimuksellisia lähestymistapoja. ''Tieteenfilosofien sisäiseen keskusteluun tarkoitetuissa julkaisuissa he puolustavat aivan erilaista tieteenfilosofiaa ja lähtevät siitä, että mitään yleisesti hyväksyttyä rajanvetokriteeriä ei ole olemassa.'' Tästä esimerkkinä Campbell (2003: 29) ottaa Michael Rusen tuotannon. Yhtäältä Ruse oli laatimassa edellä mainittua viittä kriteeriä, joita käytettiin perustana oikeuden päätöksessä, kun rajattiin luomisteoria tieteen ulkopuolelle. Toisaalta ''Ruse omissa kirjoituksissaan hylkää tällaiset kriteerit''. Puhuessaan oppineelle yleisölle kuukautta ennen Arkansasin oikeudenkäyntiä Ruse ivasi rajanvetoajattelua, teki erityisesti pilaa Karl Popperista, jota hän piti merkittävimpänä tieteen rajanvetäjänä, myönsi Darwinin teorian herättävän filosofisia ja teologisia kysymyksiä ja painotti tieteen ja yleisen kulttuurin läheistä suhdetta, niin että ''tiedettä ja muuta kulttuuria ei voi erottaa toisistaan''. Muutamia viikkoja myöhemmin oikeudenkäynnissä luomisteoriaa vastaan Ruse otti vahvasti kantaa rajanvetoajattelun puolesta. Hän muotoili viisiosaisen rajanvetokriteerin, jota käytettiin oikeuden päätöksen perustana. Myöhemmin Ruse taas myönsi, että darvinismi ”riippuu tietyistä todistamattomista metafyysisistä olettamuksista”.

Rusen tieteenfilosofinen ajattelu on esitetty lähes tuhatsivuisessa teoksessa ''Monad to Man''. Kun tätä kirjaa verrataan hänen oikeudenkäynnissä antamaansa asiantuntijalausuntoon, huomataan ''kirjan olevan jokaisessa pääkohdassa ristiriidassa lausunnon kanssa''. Kirjassaan Ruse dokumentoi tarkasti darvinismin uskonnolliset tehtävät 1800-luvulta meidän päiviimme saakka. Hänen kirjansa osoittaa, kuinka helposti ”tieteeseen” perustuva kaikenkäsittävä maailmankatsomus tulee palvonnan kohteeksi, jolla on omat palvontapaikkansa ja omat ikoninsa. Ruse itse kirjoittaa: ”Evoluutio ei ole pelkästään toiminut ideologiana, vaan monille ammattibiologeille se on ollut sen päärooli.” (Ruse 1996a: 530) Monien virkaveljiensä tavoin Ruse ''tarjoaa massoille yksinkertaista rajanvetokriteeriä, kun taas tieteelliselle eliitille hän myöntää tieteen riippuvuuden muusta kulttuurista''. Ammatillisissa kirjoituksissaan hän puolustaa kantaa, joka on suoranaisessa ristiriidassa hänen julkisissa puheenvuoroissaan puolustamansa näkemyksen kanssa: ”Olen sitä mieltä, että meidän pitäisi olla herkkiä sille, mitä historia osoittaa, nimittäin että evoluutio – – uskonnon tavoin sisältää joitakin kokemuksesta riippumattomia ja metafyysisiä olettamuksia, joita jollakin tasolla ei voida todistaa empiirisesti.” (Ruse 1993; sit. De Wolf et al 2003.)     

Tieteenfilosofi '''Barry Gross''' toimi evoluutionäkemystä edustaneen lakifirman tieteenfilosofisena konsulttina. Hän informoi Amerikan kansalaisvapausjärjestöä ACLU:a (''American Civil Liberties Union'') oikeudenkäynnin aikana, että kyseiset kriteerit ovat vanhentuneita. Hän kirjoittaa: “Filosofisesti nämä kriteerit olisivat voineet olla hyväksyttäviä kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta sitten, mutta ne eivät ole täsmällisiä, ne ovat liian monisanaisia, ne eivät ota huomioon monia tärkeitä erotteluja eivätkä historiallisia tapauksia. Kannanotto ei ilmaise, ovatko ne yksittäin välttämättömiä vai yhdessä riittäviä. Ei olisi mahdollista suositella maisteriopintoihin opiskelijaa, joka ei pystyisi parempaan.” (Gross 1983: 36)

== Teoksia ==

Progress and Its Problems. Berkeley: University of California Press, 1977.

Laudan, L. & Laudan, R. & Donovan, A. (toim.): Scrutinizing Science: Empirical Studies of Scientific Change. Dordrecht: Reidel, 1988.

[[Luokka: Henkilöt]] [[Luokka: Filosofia]]

{{Tieteenfilosofia}}