Muokataan sivua Naturalistinen tutkimusohjelma

Tutkimusohjelmalla tarkoitetaan niiden tiedon lähteiden kokonaisuutta, jotka ovat tutkimuksen perustana. Michael C. Rean mukaan tällä hetkellä käytössä olevista tutkimusohjelmista merkittävimmät ovat naturalistinen, intuitionistinen ja supranaturalistinen tutkimusohjelma. Naturalismi, intuitionismi ja supranaturalismi muodostavat siis toistensa kanssa kilpailevia tutkimusohjelmia. Niiden paremmuutta on mahdollista arvioida vertailemalla niiden kykyä selittää todellisuuden ilmiöitä.

Naturalistinen tutkimusohjelma ottaa minimalistisen lähestymistavan suhteessa hyväksyttäviin tiedon lähteisiin. Sen mukaan tieteellinen tieto tulee perustaa aistihavaintoihin, eli sellaisiin havaintoihin, jotka voidaan julkisesti tarkistaa, sekä rationaalisen päättelyn ja teorian valinnan periaatteisiin. Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmat ja rajoitukset tulevat esille, kun pyritään oikeuttamaan luonnontieteellisen tiedon perusoletuksia. 


== Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmia ==

Michael Rea (2002) on mielenkiintoisella tavalla valottanut naturalismin kohtaamaa ongelmaa sen pyrkiessä tiedollisesti oikeuttamaan kolmea väitettä, joihin naturalistit mielellään sitoutuvat: 1) uskoa tavallisessa kokemuksessamme ilmenevien aineellisten objektien todellisuuteen, 2) uskoa materialismiin, 3) uskoa muiden tajuisten olentojen olemassaoloon. 

Michael C. Rea (2002) argumentoi, että naturalististen tiedon lähteiden pohjalta ei ole mahdollista tiedollisesti oikeuttaa tavallista kokemustamme siitä, millä tavalla aineellinen maailma jakautuu esineisiin ja olioihin. Naturalististen tiedonlähteiden pohjalta ei ole mahdollista määrittää esineiden ja olioiden luontaisia ominaisuuksia, jotka erottavat esineet ja oliot toisistaan. Esimerkiksi ihmisen kohdalla naturalismi ei tarjoa meille riittävästi tietoa sen määrittämiseksi, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä ihmisen ja erottavat ihmisen muista aineellisista olioista ja esineistä. 

Tämä antaa jo aavistaa, minkälaisia ongelmia naturalismi kohtaa ihmistieteissä ja käyttäytymistieteissä. Luonnontieteellinen lähestymistapa tarjoaa periaatteessa luotettavaa tietoa joistakin ulottuvuuksista ihmisessä, mutta koska sen tiedonlähteet ovat hyvin kapea-alaisia, sen tavoittamattomiin jää monia tutkimusalueita, joista ei saada tietoa pelkästään julkisesti tarkistettavan havaintotiedon varassa. Naturalistisen ihmiskäsityksen selitysvoima on melko suppea eikä se ei pysty tekemään oikeutta inhimilliselle kokemukselle. Miten on mahdollista naturalistisista lähtökohdista käsin esimerkiksi perustella ihmisen vapautta, arvotietoisuutta tai moraalista vastuuta?

Rean argumentissa on neljä askelta: (1) Naturalismi ei tee mahdolliseksi tiedollisesti oikeutetulla tavalla uskoa tavallisessa kokemuksessamme ilmenevien aineellisten esineiden ja olioiden olemassaoloon. (2) Naturalismi johtaa välttämättä konstruktivismiin, käsitykseen, jonka mukaan kaikki aineellisten esineiden ja olioiden ominaisuudet määräytyvät ulkoapäin, ihmisten käsitejärjestelmien ehdoilla. (3) Naturalismi yhdessä konstruktivismin kanssa tekee mahdottomaksi uskoa materialismiin. (4) Naturalismi ei onnistu oikeuttamaan uskoa muiden tajuisten olentojen olemassaoloon. Materialismin mukaan tajuisia olentoja ei voi olla ilman aivoja. Aivoja ei puolestaan konstruktivismin mukaan voi olla ilman tajuntaa, joka konstruoi jonkin aineellisen objektin aivoiksi. 


== Naturalististen tiedonlähteiden riittämättömyys ==


Naturalistisen tutkimusohjelman ensimmäinen ongelma koskee sen kyvyttömyyttä oikeutta tavallisessa kokemuksessamme ilmenevien aineellisten objektien olemassaolosta. Tällöin siirrymme keskustelemaan filosofian osa-alueesta, jota kutsutaan ontologiaksi. Ontologia on oppi siitä, mitä on olemassa. Perustavia filosofisia vaihtoehtoja ontologisten kysymysten osalta ovat [[konstruktivismi]], idealismi ja [[realismi]].

Naturalistinen, intuitionistinen ja supranaturalistinen tutkimusohjelma tarjoavat erilaisia lähtökohtia esittää tiedollisesti oikeutettuja väitteitä siitä, mitä on olemassa. Niinpä tutkimusohjelman valinta vaikuttaa siihen, voidaanko tiedollisesti oikeutetulla tavalla omaksua realistinen, idealistinen vai konstruktivistinen käsitys aineellisten esineiden ja olioiden olemassaolosta. Yksi supranaturalismin puolesta puhuvia asioita on Michael Rean (2002) mukaan se, että ainoastaan supranaturalismin pohjalta tulee mahdolliseksi perustellusti omaksua realistinen käsitys tavallisessa kokemuksessa ilmenevien aineellisten objektien olemassaolosta.

Realismi suhteessa aineellisiin objekteihin tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan on olemassa objekteja, joilla on tajunnasta riippumattomia luontaisia (intrinsic) ominaisuuksia B ominaisuuksia, jotka eivät ole sidoksissa ihmisten tapaan hahmottaa ja käsitteellistää objekteja. Idealismilla tarkoitetaan tässä käsitystä, jonka mukaan on olemassa ainoastaan tajunta ja siitä riippuvia ideoita. Konstruktivismi on kenties mielekkäintä ymmärtää käsitykseksi, jonka mukaan on olemassa tajunnasta riippumaton maailma, mutta tämän maailman meille ilmenevä muoto on tajunnasta riippuvainen. Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmana on se, että se johtaa konstruktivismiin suhteessa aineellisiin objekteihin.

Konstruktivismin mukaan todellisuus on ihmisen tavoittamattomissa.

{{sitaatti|Ainoa riippumaton todellisuus on tietomme ja kielemme tavoittamattomissa. Tiedetty maailma on osittain käsitteiden konstruoima. Nämä käsitteet eroavat (kielellisestä, sosiaalisesta, tieteellisestä) ryhmästä toiseen. Kukin tällainen maailma on olemassa vain suhteessa kunkin ryhmän soveltamiin käsitteisiin. (Devitt 1991: 235.)}}

Konstruktivismin kanssa on yhteensopivaa, että on olemassa tajunnasta riippumattomia objekteja, mutta sen mukaan meidän ei ole mahdollista tunnistaa näiden objektien luontaisia ominaisuuksia, joten emme tiedä mitä nämä objektit ovat. Konstruktivisti on toisin sanoen realisti suhteessa tajunnan ulkopuoliseen maailmaan, mutta ei suhteessa aineellisiin objekteihin. Niinpä kaikki objektien meille ilmenevät ominaisuudet määräytyvät ulkoapäin (extrinsically) ja ovat riippuvaisia tavasta, jolla havaitsemme ja käsitteellistämme objekteja. Emme voi tietää, koostuuko maailma yhdestä objektista vai lukemattomista objekteista, koska emme tiedä mitään objektien luontaisista ominaisuuksista.

{{sitaatti|"Objektit" eivät ole olemassa käsitejärjestelmistä riippumatta. Me jaamme maailman objekteihin, kun otamme käyttöön jonkin kuvausjärjestelmän. Koska objektit ja merkit ovat samalla tavalla kuvausjärjestelmälle sisäisiä, on mahdollista sanoa, mikä vastaa mitäkin. (Putnam 1981: 52.)}}

Maailma on olemassa ihmisen tajunnasta riippumatta, mutta objekteja lajittelevat ominaisuudet ilmenevät vain tajunnan ja maailman suhteissa. Objektien ominaisuudet ovat riippuvaisia käsitejärjestelmästä, jolla kuvaamme maailmaa. (Lammenranta 1993: 57B59.)

Jorge Luis Borgesin esimerkki luokittelusta esseessään John Wilkinsin analyyttinen kieli konkretisoi luontaisten ja ulkoisesti määräytyvien ominaisuuksien välistä käsitteellistä eroa. Borges viittaa "erääseen kiinalaiseen tietosanakirjaan", jossa eläimet on jaettu seuraaviin ryhmiin: keisarille kuuluvat, balsamoidut, kesytetyt, siat, merenneidot, tarunomaiset, juoksukoirat, tässä luokitellut, ne jotka riehuvat kuin hullut, lukemattomat, hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, ja niin edelleen, juuri nahkansa luoneet, etäältä kärpästä muistuttavat. (Borges 1969: 233; Luostarinen & Väliverronen 1991: 68.)

Borgesin esittelemä "kiinalaisen tietosanakirjan" luokittelutapa konkretisoi yhden tavan luokitella eläimiä kohteelle ulkoisten käsitteiden avulla. Konstruktivistien mielestä kaikki luokittelutavat ovat tällä tavalla ulkoisia, riippuvaisia kulttuurisesta tai paradigmaattisesta käsitejärjestelmästä. Borgesin luokittelutapa tuntuu meistä oudolta, koska omassa kulttuurissamme kyseistä ilmiötä käsitteellistetään erilaisen käsitejärjestelmän pohjalta. Hänen kuvaamansa kiinalaiset pitäisivät tämän oletuksen mukaan meidän käsitejärjestelmäämme yhtä ulkoisena kuin me heidän käsitejärjestelmäänsä. Michel Foucault (1926-1984) sai sysäyksen kirjaansa Les Mots et les choses Borgesin esimerkistä: sen erikoiselta tuntuva tapa luokitella asioita sai hänet miettimään omien luokittelutapojensa taustalla vaikuttavia oletuksia. (Vrt. Luostarinen & Väliverronen 1991: 68B69.)

Realistit olettavat, että pystymme arvioimaan käsitejärjestelmien pätevyyttä sen pohjalta, miten hyvin ne tekevät oikeutta olioiden luontaisille ominaisuuksille, joihin olemme kosketuksissa kokemuksen välityksellä. Kokemus ei ole kokonaan käsitejärjestelmiemme muokkaama, vaan siinä on inhimillisistä tulkinnoista riippumaton perusta, joka saattaa meidät kosketuksiin todellisuuden kanssa. Ihmisen kokemus ei ole kokonaan riippumaton tulkinnoista, mutta havainnoissa on myös tulkinnoista riippumaton perusta, joka takaa yhteyden todellisuuteen. 

Maltillista realismia edustava Ilkka Niiniluoto luonnehtii luokittelujen taustalla olevia oletuksia termeillä essentialisti ja nominalisti:

{{sitaatti|Traditionaalisesti on tehty ero luonnollisten ja keinotekoisten luokitusten välillä, jossa edelliset perustuvat yksilöiden 'olennaisiin' ominaisuuksiin. Nominalistille kaikki luokittelut ovat yhtä keinotekoisia, joten hän ei voi hyväksyä tätä erottelua, joka näyttää ainakin jyrkässä muodossa edellyttävän essentialistista perusnäkemystä. Nominalisti voi kuitenkin myöntää, että eri luokitustavat voivat olla enemmän tai vähemmän soveliaita jonkin tutkimusohjelman kannalta. Maltillinen realisti voi lisäksi hyväksyä ajatuksen, jonka mukaan luokitusten välillä vallitsee aste-ero niiden luonnollisuuden suhteen - -. (Niiniluoto 1980, 175.)}}

== Naturalismi ja aineelliset objektit ==


Voidaksemme oikeutetusti uskoa aineellisen esineen tai olion olemassaoloon meillä täytyy olla tietoa ainakin yhdestä sen ominaisuudesta, joka on välttämätön edellytys sen olemassaololle ja joka erottaa sen muista esineistä ja olioista. Meillä täytyy siis olla tietoa ainakin yhdestä aineellisen esineen luontaisesta modaalisesta ominaisuudesta. Luontainen ominaisuus määräytyy esineen tai olion sisäisestä rakenteesta tai olemuksesta käsin eikä ole sidoksissa tapaamme hahmottaa tai käsitteellistää sitä. Modaalinen ominaisuus koskee objektin mahdollisuutta, välttämättömyyttä ja pysyvyyttä.

Voidaksemme määritellä aineellisten esineiden ja olioiden pysyvyyden ehtoja eli niiden modaalisia ominaisuuksia, meidän täytyy saada tietoa niiden olennaisista lajityypillisistä ominaisuuksista. Se millaisia lajityypillisiä ominaisuuksia jollakin objektilla on, määrittelee myös sen pysyvyyden ehdot. (Rea 2002: 95.) Kaksimetrinen mies ei voi säilyä miehenä, jos hänet kutistetaan sokeripalan kokoiseksi. Sokeripala ei säily sokeripalana, jos se laitetaan kuumaan teeveteen, johon se liukenee. Sokeripala voi säilyä sokeripalana, vaikka se menettäisi joitakin murusia hankautuessaan toisiin sokeripaloihin sokerikulhossa. Esineiden tai olioiden pysyvyyttä määrittävät modaaliset ominaisuudet riippuvat niiden lajityypillisistä ominaisuuksista.

Naturalistisen tutkimusohjelman arvioimiseksi on tässä yhteydessä vastattava kysymykseen, onko mahdollista empiirisillä menetelmillä saada tietoa esineen tai olion pysyvyyden ehdoista (modaalisista ominaisuuksista). Tämä puolestaan riippuu siitä, onko empiirisillä menetelmillä mahdollista saada tietoa niistä välttämättömistä lajityypillisistä ominaisuuksista, joita ilman se ei enää ole sama objekti ja joiden tuhoutuminen merkitsee objektin tuhoutumista. Objektin pysyvyys perustuu ominaisuuksiin, jotka ovat olennaisia ja välttämättömiä kyseiselle objektille. Tässä yhteydessä oletetaan, että objektin erottaa muista ominaisuus, joka on olennainen kyseiselle objektille ja jota ei ole millään muulla objektilla ja jota ilman objekti ei voi olla olemassa. (Rea 2002: 103.)

Esineen tai olion pysyvyyden ehtoja koskevaa keskustelua eli keskustelua modaalisista ominaisuuksista on mahdollista selventää pohtimalla, mitä ihmisessä täytyy säilyä, jotta hän vielä säilyy inhimillisenä olentona. Sokrates voi säilyä Sokrateksena, vaikka hän matkustaisi Makedoniaan ja kokisi matkan aikana joitakin muutoksia ruumiinsa atomirakenteessa: jotkut solut kuolisivat ja uusia soluja syntyisi. Sokrates ei kuitenkaan säilyisi matkaa lihamyllyn läpi. Mikä on se olennainen, mitä ilman ihminen ei enää ole ihminen? Voiko naturalistinen tiede vastata kysymykseen?

Taustalla on kuuluisa lainaajan paradoksi. Epikarmuksen näytelmässä viidenneltä vuosisadalta eKr. on kohtaus, jossa roolihahmo menee perimään ystävältään lainaa. Rahan sijasta hänelle tarjotaan seuraavanlaista argumenttia:

{{sitaatti|Kuten kaikki tiedämme, ihminen on vain kokoelma hiukkasia. Mutta kuten myös tiedämme, jos hiukkaskokoelmaan lisätään tai siitä vähennetään hiukkasia, saadaan uusi kokoelma. Tämä velka otettiin useita viikkoja sitten, ja monet niistä hiukkasista, jotka muodostivat lainaajan henkilön, ovat jo kauan sitten siirtyneet ympäristöön. Niinpä minä olen eri hiukkaskokoelma kuin se henkilö, joka otti lainan. Niinpä olen eri ihminen kuin se, joka otti lainan. Siispä en ole sinulle velkaa. (Sedley 1982: 255B256.)}}

Ihminen on kokoelma hiukkasia. Se hiukkaskokoelma, joka lainasi rahaa pari viikkoa sitten on joissakin suhteissa erilainen kuin se hiukkaskokoelma, jolta nyt peritään lainaa. Koska kyseessä on kaksi eri hiukkaskokoelmaa, ja se hiukkaskokoelma, joka rahat lainasi, on jo lakannut olemasta, nykyinen hiukkaskokoelma ei ole mielestään velkaa.

Ihmisen muotoinen olento voidaan tässä tapauksessa ymmärtää ainakin kahdella perustavasti erilaisella tavalla: hiukkaskokoelmaksi tai ihmiseksi. Jos ihmisen muotoinen olento ymmärretään hiukkaskokoelmaksi, sillä ei ole mitään pysyvyyttä eikä siten vastuutakaan. Se menettää koko ajan hiukkasia ympäristöönsä esimerkiksi hengityksen välityksellä ja saa uusia hiukkasia ympäristöstään. Niinpä kyseinen hiukkaskokoelma ei ole pysyvä, vaan se muuttuu koko ajan uudeksi hiukkaskokoelmaksi. Jos se taas ymmärretään ihmiseksi, sillä on tietyllä tavalla määriteltävissä oleva pysyvyys ja vastuu.

Esimerkki konkretisoi ongelman, joka koskee esineiden ja olioiden välttämättömiä ja mahdollisia ominaisuuksia. Lainaajan paradoksin taustalla on seuraava tietoteoreettinen ongelma: Onko tieteen avulla mahdollista päästä selville sellaisista luontaisista ominaisuuksista, jotka ovat välttämättömiä edellytyksiä esineen tai olion pysyvyydelle, ja jotka erottavat sen muista objekteista? Rea pitää naturalismin keskeisenä ongelmana, ettei sen lähtökohdista toimiva tiede pysty pääsemään selville materiaalisten objektien luontaisista ominaisuuksista eikä se siksi pysty tekemään eroa luontaisten ja ulkoapäin määräytyvien ominaisuuksien välillä. Kaikki luonnontieteen määrittelemät objektit ovat naturalistisen tutkimusohjelman näkökulmasta ihmisten käsitejärjestelmien ehdoilla toimivia objekteja, niiden ominaisuudet ovat ulkoapäin määräytyviä, riippuvaisia tavastamme hahmottaa ja käsitteellistää todellisuutta.

Yllä kuvattuun esimerkkiin sovellettuna ongelma voidaan täsmentää muotoon: Miten on mahdollista saada luotettavaa tietoa ihmisen luontaisista ominaisuuksista, jotka ovat ominaisia pelkästään ihmiselle ja jotka erottavat ihmisen kaikista muista olioista ja joiden tuhoutuminen merkitsee samalla ihmisen tuhoutumista? Siinä, missä lainaajamme oletettavasti on, aine on järjestynyt ainakin kahdella tavalla: kokoelman tapaan ja ihmisen tapaan. Lainaaja yrittää todistaa, että kun aine on järjestynyt näillä kahdella tavalla, kyseessä on objekti, jolla on hiukkaskokoelman eikä ihmisen modaaliset ominaisuudet.

Arvoituksen ratkaisemiseksi on pystyttävä selvittämään, kumpi oletus on oikea, jos kumpikaan. Yleensä filosofit olettavat, että pystymme saamaan tietoa objektien pysyvyyden perustana olevista luontaisista ominaisuuksista. Ongelmana on kuitenkin sen määrittäminen, miten pystymme saamaan tällaista tietoa. Erityisesti pohditaan, miten voimme saada tietoa esineiden ja olioiden pysyvyyttä olennaisesti määrittävistä ominaisuuksista, jotka ilmaisevat että olio on välttämättä tietynlainen, se ei mahdollisesti ole tietynlainen, sillä on luontaisesti se ominaisuus, että se on mahdollisesti tietynlainen. (Rea 2002: 80.)

Ihmiseen sovellettuna tähän kysymykseen vastaaminen voisi johtaa esimerkiksi seuraavankaltaisiin luonnehdintoihin. Ihmisen erottaa kaikista muista aineellisista esineistä ja olioista hänen kykynsä systemaattiseen järjelliseen ajatteluun, merkitykselliseen puheeseen ja arvotajuiseen rakkauteen. Niinpä ihmisellä on luontainen ominaisuus olla mahdollisesti arvotajuinen, vaikka ihmisen arvotajunta voi esimerkiksi moraalisen paatumuksen takia menettää erottelukykyään. Millä tavalla olisi mahdollista saada tietoa ihmisen pysyvyyttä määrittävistä luontaisista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmisen kaikista muista olioista ja joita ilman ihminen ei voi pysyä ihmisenä? 

Aineellisten esineiden ja olioiden pysyvyyttä määrittäviä luontaisia modaalisia ominaisuuksia koskevaan tietoteoreettiseen ongelmaan on olemassa neljä vakavasti otettavaa vastausmahdollisuutta. Ensimmäisen, skeptisismin mukaan luontaisia ominaisuuksia koskevia uskomuksiamme ei ole mahdollista tiedollisesti oikeuttaa. Tätä on puolustettu lähinnä yleisellä tasolla, yleisenä skeptisisminä. Skeptinen lähestymistapa ei kuitenkaan ole mahdollinen kenellekään, joka uskoo aineellisten esineiden ja olioiden olemassaoloon.

Toinen lähestymistapa on määritellä pysyvyyttä määrittävät luontaiset ominaisuudet tavaksi tulleen sopimuksen perusteella, konventionaalisesti. Tämä lähestymistapa kuitenkin liittyy näkemykseen, jonka mukaan aineellisten esineiden ja olioiden ominaisuudet määräytyvät ulkoapäin. Naturalistin on mahdotonta ajatella, että esineiden ja olioiden konventionaalisesti määritetyt pysyvyyden ehdot olisivat luontaisia.

Kolmas, ja ehkä yleisin, vastaus tietoteoreettiseen ongelmaan on olettaa, että saamme tietoa esineiden ja olioiden pysyvyyttä määrittävistä luontaisista ominaisuuksista järjellisen intuition avulla. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan ole mahdollinen naturalistille, koska hän hylkää sellaisten intuitioiden todistusarvon, jotka eivät ole sidoksissa matemaattisiin, loogisiin tai käsitteellisiin totuuksiin.

Tässä yhteydessä olemme siksi kiinnostuneet neljännestä vaihtoehdosta, jonka mukaan pääsemme selville objektien pysyvyyden perustana olevista luontaisista ominaisuuksista tieteellisen tutkimuksen avulla. On esitetty esimerkiksi, että on mahdollista tieteellisen tutkimuksen avulla määrittää, että vesiatomin rakenne on H2O. Rea kuitenkin argumentoi, ettei empiirisen tutkimuksen avulla ole mahdollista määrittää, että kyseinen atomirakenne on olennainen ja välttämätön vesimolekyylille sen sijaan, että olennaisena pidettäisiin esimerkiksi jotakin atomia pienempien hiukkasten rakennetta. (Rea 2002: 104.)

Voidaksemme ratkaista ongelman tieteellisen tutkimuksen pohjalta, voimme aluksi miettiä, mitä yleensä tarkoittaa tieteellisesti oikeuttaa jokin uskomus. Yleisesti ottaen tieteellinen oikeuttaminen edellyttää, että tapahtuu ainakin yksi kolmesta asiasta: a) havaitsemme kyseisen esineen tai olion, b) oletamme sen olemassaolon voidaksemme selittää havaintomme, c) huomaamme, että teoretisointimme yksinkertaistuu tai merkittävällä tavalla käytännöllisesti parantuu, jos oletamme sen olemassaolon. Näiden kolmen vaihtoehdon välillä ei ole tarkkaa rajaa. (Rea 2002: 104.)

Kaikki ovat ilmeisesti yhtä mieltä siitä, että esineiden ja olioiden pysyvyyden ehtona olevia luontaisia ominaisuuksia ei voi suoranaisesti havaita. Emme voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa tai koskettaa sitä tosiasiaa, että jänis ei voi säilyä hengissä, jos rekka ajaa sen yli, sillä emme voi havaita, että jäljelle jäänyt kasa ei ole sama objekti kuin jänis, mutta eri muodossa. (Rea 2002: 105.) Naturalistisista lähtökohdista käsin voisi olla kaksi mahdollista tapaa oikeuttaa tieto esineiden pysyvyyttä luontaisesti määrittävistä ominaisuuksista. Ensinnäkin voisi olla mahdollista lähteä oletuksesta, että näiden luontaisten ominaisuuksien olemassaolo tarjoaa parhaan tai ainakin hyvän selityksen joillekin empiirisesti havaittaville ilmiöille. Toiseksi voisi olla mahdollista, että näiden ominaisuuksien olettaminen on käytännöllisesti hyödyllinen taustaoletus. 

Näiden vaihtoehtojen pohjalta on olemassa vain kaksi yritystä oikeuttaa tieto esineiden ja olioiden luontaisista ominaisuuksista. Ensimmäisen selityksen mukaan objektien luontaisia ominaisuuksia koskevat uskomukset ovat oikeutettuja, koska niiden totuus tarjoaa hyvän selityksen luonnossa ilmenevälle tarkoituksenmukaiselle toiminnalle (proper function). Toisen selityksen mukaan objektien luontaisia ominaisuuksia koskevat uskomukset ovat oikeutettuja, koska a) oletus että on olemassa luontaisia ominaisuuksia voidaan oikeuttaa käytännöllisillä perusteilla, b) tämän oletuksen valossa luontaisia ominaisuuksia koskevien uskomusten totuus tarjoaa parhaan selityksen sille, että selitysvoimaltaan rikkaat ominaisuudet ryhmittyvät yhdenmukaisesti luonnossa. (Rea 2002: 106)

Esimerkkinä tarkoituksenmukaisen toiminnan käsitteestä on biologian tai lääketieteen tapa määritellä, miten jokin elin, esimerkiksi ihmisen sydän, toimii tarkoituksenmukaisesti täyttäen sille ominaista tehtävää. Sydämellä on tietty tehtävä ihmisruumiin kokonaisuudessa ja on mahdollista määritellä, minkälaista toimintaa tämän tehtävän kunnollinen suorittaminen edellyttää sydämeltä. Alvin Plantinga (1993) on yksityiskohtaisesti perustellut käsitystä, ettei naturalistiselta pohjalta lähtevä empiirinen tieteellinen tutkimus voi perustella tarkoituksenmukaisen toiminnan käsitettä. Se voi korkeintaan perustella, että luonnon organismeilla ja elimillä näyttäisi jostakin näkökulmasta olevan jokin tehtävä. Ei ole kuitenkaan mahdollista perustella, että tämä tehtävä olisi luontainen. Tarkoituksenmukaisen toiminnan käsite voidaan mielekkäästi ottaa käyttöön ainoastaan, jos taustaoletuksena on se, että luonto on älykkään suunnitelman tulosta.

Toinen tavallinen strategia puolustaa väitettä, että meillä on naturalistisista lähtökohdista tietoa aineellisten objektien luontaisista ominaisuuksista, on tieteelliseen käytäntöön perustuva pragmaattinen argumentti. Sen mukaan tieteessä on käytännössä välttämätöntä puhua aineellisista objekteista. Olisi mahdotonta osallistua tieteelliseen teorianmuodostukseen sellaisena kuin sen tunnemme olettamatta aineellisten esineiden ja olioiden olemassaoloa. Usko aineellisiin objekteihin puolestaan edellyttää sitoumusta siihen, että näillä objekteilla on tiettyihin ominaisuuksiin perustuva pysyvyys. Niinpä esineiden ja olioiden pysyvyyden ja erillisyyden ehtona olevia ominaisuuksia koskevia uskomuksia voitaisiin ehkä pitää oikeutettuina sillä perusteella, että meidän on pakko muodostaa uskomuksia tällaisista ominaisuuksista, ja nämä uskomukset tekevät mahdolliseksi muodostaa menestyksekkäitä tieteellisiä teorioita. (Rea 2002, 128.)

Rean mukaan tämän käytännöllisen perustelun ongelmana on, ettei se pysty perustelemaan esineiden ja olioiden pysyvyyttä määrittävien luontaisten ominaisuuksien välttämättömyyttä tieteelle. Vaikka emme kykenekään muodostamaan tieteellisiä teorioita muodostamatta uskomuksia esineiden pysyvyyden ja erillisyyden perustana olevista ominaisuuksista, uskomusten ei ole välttämätöntä koskea pysyvyyttä määrittäviä luontaisia ominaisuuksia. On mahdollista ajatella, että kyseiset ominaisuudet määräytyvät ulkoapäin tieteellisen käsitteenmuodostuksen ehdoilla. (Mt.)

Jos tämä välttämättömyyteen vetoava pragmaattinen argumentti epäonnistuukin, toinen maltillisempi käytännöllinen perustelu saattaa onnistua. Vaikka tiede saattaisi toimia olettamatta luontaisia modaalisia ominaisuuksia, sen on vaikea toimia tekemättä tällaisia oletuksia. On helpompaa tai luonnollisempaa olettaa, että maailmassa on esineitä ja olioita, jotka voidaan erottaa toisistaan tiettyjen luontaisten ominaisuuksien perusteella. Saattaa olla erittäin vaikeaa tai käytännössä mahdotonta luopua tällaisista oletuksista. Niinpä usko aineellisiin objekteihin, joilla on luontaisia modaalisia ominaisuuksia, voi olla käytännöllisesti perusteltu taustaoletus.

Pragmaattisen argumentin maltillisemmassa muunnelmassa ilmaistu käytännöllinen tarve ei kuitenkaan vielä kerro, miten uskomukset luontaisista ominaisuuksista yksinkertaistavat tai käytännössä helpottavat teorioiden luomista. Voimme esimerkiksi päätellä, että tietyllä aineellisella objektilla on ihmisen luontaiset modaaliset ominaisuudet sen sijaan, että olettaisimme sillä olevan hiukkaskokoelman luontaiset modaaliset ominaisuudet. Mutta miten teoretisointiamme yksinkertaistaa olettamus, jonka mukaan kyseessä on ihminen eikä hiukkaskokoelma? Yhtä hyvin voisimme olettaa, ettei millään objektilla ole ihmiselle luontaisesti kuuluvia modaalisia ominaisuuksia vaan että aina kun joudumme kosketuksiin ihmisten kanssa, olemme itse asiassa tekemisissä hiukkaskokoelman kanssa.

Ymmärtääksemme, miksi käytännölliset perustelut eivät pysty tarjoamaan tietoa aineellisten objektien pysyvyyttä määrittävistä luontaisista ominaisuuksista, on erotettava toisistaan käytännöllinen ja tiedollinen oikeuttaminen, mikä puolestaan perustuu käytännöllisen ja tiedollisen rationaalisuuden väliseen eroon. Käytännöllinen rationaalisuus kertoo, mitä on järkevää tehdä pyrittäessä edistämään sitä, mikä kaikki asiaankuuluvat tekijät huomioon ottaen on oman edun mukaista. Tiedollinen rationaalisuus puolestaan ilmaisee, mitä on järkevää uskoa todistusaineiston valossa, kun päämääränä on saada selville totuus. Erottelu on tärkeää sellaisissa tapauksissa, joissa totuuden uskominen näyttäisi olevan ristiriidassa oman edun kanssa. (Rea 2002, 139B140.)

Esimerkiksi vuoristokiipeilijä saattaa olla lumivyöryn ja sokaisevan lumimyrskyn takia tilanteessa, jossa hänen pitää pystyä hyppäämään leveän kuilun yli tai muussa tapauksessa hän jäätyy kuoliaaksi. Hän tietää, että jos hän uskoo pystyvänsä hyppäämään, hänen mahdollisuutensa onnistua ovat suuremmat kuin jos hän ei usko mahdollisuuksiinsa. Tällöin hänen on käytännöllisesti järkevää uskoa mahdollisuuksiinsa riippumatta siitä, miten heikot nuo mahdollisuudet todellisuudessa ovat.

Ongelmana on kuitenkin, ettei ihminen pysty uskomaan mitä haluaa. Vaikka ihmiselle luvattaisiin suuri summa rahaa, jos hän pystyy uskomaan riihitonttujen olemassaoloon, hän ei välttämättä pysty vakuuttumaan tonttujen olemassaolosta. Käytännölliset perustelut antavat korkeintaan käytännöllisen syyn uskoa tiettyyn näkemykseen; käytännöllisillä perusteluilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Se että luokittelukäytäntömme helpottavat teorian muodostusta ei kerro mitään teorian totuudesta. Yllättävää kyllä, monet filosofit kuitenkin olettavat, että totuus on läheisessä yhteydessä siihen, mitä meidän on käytännössä edullista uskoa. Pragmaattisia totuusteorioita ovat yleisen käsityksen mukaan puolustaneet muun muassa William James (1842-1910), C. S. Peirce (1839-1914), Hilary Putnam (1926-), Richard Rorty (1931-) ja Crispin Wright (1942-). Jotkut heistä määrittelevät totuuden käsitykseksi, joka voidaan hyväksyä tai väittää tilanteessa, jossa meillä on käytettävissä kaikki tiettyyn asiaan liittyvä tieto: kaikki asiaankuuluva todistusaineisto, järkisyyt ja näkökohdat ovat helposti saatavilla. Tällainen "ihanteellinen tiedollinen tilanne" määritellään osittain käytännöllisten näkökohtien perusteella. Jos jokin tällainen teoria on oikea, ovi on auki käsitykselle, jonka mukaan käytännöllisillä näkökohdilla on merkitystä totuuden näkökulmasta. Ja jos niillä on merkitystä totuuden näkökulmasta, käytännölliset perustelut saattavat tarjota tiedollisen oikeutuksen uskomuksillemme. (Rea 2002: 145.)

Pragmaattinen totuusteoria näyttäisi tarjoavan naturalistille apukeinon hänen pyrkiessään perustelemaan, että meillä on tietoa aineellisten objektien modaalisista ominaisuuksista. Se antaisi hänelle tavan selittää, miksi olemme tiedollisesti oikeutettuja uskomaan tieteellisten teorioiden olevan tosia.

Rea (2002: 146) kuitenkin argumentoi, että pragmaattiset totuusteoriat eivät sovi yhteen sen kanssa, että uskotaan aineellisten objektien olemassaoloon. Jos totuus riippuu ratkaisevasti siitä, mitä ihmisten on hyödyllistä uskoa, aineellisten objektien ominaisuuksien tunnistaminen riippuu ihmisten olemassaolosta. Jos ei voi olla totta, että jollakin objektilla on tietty ominaisuus, ellei ihmisille ole jossakin mielessä hyödyllistä uskoa sillä olevan tuo ominaisuus, on vaikea nähdä, miten objektilla voi olla tuo ominaisuus maailmassa, jossa ei ole ihmisiä. Niinpä pragmaattisista totuusteorioista näyttäisi seuraavan, että kaikki esineiden ja olioiden ominaisuudet määräytyvät ulkoapäin, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että aineelliset esineet ja oliot ovat todellisia.

Naturalismin kannalta pragmaattiseen totuusteoriaan sisältyy lisäongelma. Se on naturalismille kuin Troijan puuhevonen. Pragmaattisten totuusteorioiden mukaan on olemassa välttämätön vastaavuus sen välillä, mikä on totta ja mitä rationaalinen yhteisö uskoo sellaisissa olosuhteissa, joissa sillä on kaikki tieto käytettävissään. Ajatus kaikkitietävästä yhteisöstä on ajatuskonstruktio, jonka avulla pyritään selventämään totuuden käsitettä. Jotta tällä ajatuskonstruktiolla olisi jotakin merkitystä totuuden käsitteen määrittelemisessä, se täytyy ymmärtää jossakin mielessä mahdolliseksi. Siitä seuraisi hyvin teismin kaltainen väite, jonka mukaan (i) on olemassa välttämättä olemassa oleva rationaalinen yhteisö ja (ii) on välttämättä olemassa kaikkitietävä yhteisö. Tämä väite seuraa pragmaattisesta totuusteoriasta, koska jos ei ole olemassa tällaista kaikkitietävää yhteisöä, silloin totuus ei ole yhtä kuin se mitä rationaalinen yhteisö uskoo ihanteellisissa tiedollisissa olosuhteissa.

Teismi tietysti hyväksyy väitteen, että on olemassa kaikkitietävä olento ja että totuus on vastaavuutta tämän kaikkitietävän olennon käsitysten ja sen välillä mikä on totta. Teismin mukaan Jumala on välttämättä olemassa oleva ja välttämättä kaikkitietävä olento. Pragmaattisen totuusteorian olettama kaikkitietävä yhteisö on joissakin suhteissa Jumalan kaltainen. (Rea 2002, 147.) Olento tai yhteisö on kaikkitietävä jos ja vain jos hän/se hyväksyy vain kaikki todet väittämät, toisin sanoen, jos hän/se hyväksyy väitteen, joka kertoo koko totuuden siitä, mikä maailmassa pitää paikkansa. Kaikkitietävän yhteisön täytyy pystyä päättelemään täydellisesti, niin että se hyväksyy väitteet vain sikäli kuin ne ovat tosia. Yhteisöllä täytyy lisäksi olla käytettävissään täydellinen todistusaineisto, jonka on oltava erehtymätöntä, koska muussa tapauksessa yhteisö saattaisi hyväksyä väitteen, joka on epätosi. 

Jotta yhteisö olisi välttämättä kaikkitietävä, sen täytyy tietää jokaisesta tajuisen olennon esittämästä väitteestä, onko se tosi vai epätosi. Sen täytyy lisäksi tietää, millä tavalla väitteet tarjoavat todistusaineistoa muille väitteille. Niinpä sen pitäisi tuntea kaikki matemaattiset ja loogiset väitteet. Voidakseen tietää, mitä muita tajuisia olentoja on olemassa, yhteisöllä pitäisi olla pääsy kaikkeuden kaikkiin osiin. Sillä täytyisi myös olla tietoa kaikkien tajuisten olentojen uskomuksista ja päättelyistä. Yhteisön täytyisi pystyä tekemään tämä kaikki yhdessä hetkessä, koska maailmankaikkeus ja tajuisten olentojen käsitykset muuttuvat.

Jos naturalisti joutuu olettamaan jotakin näin teismin kaltaista voidakseen perustella uskon aineellisten objektien pysyvyyttä määrittäviin luontaisiin ominaisuuksiin, hänen on vaikea perustella teismin sulkemista pois tieteellisestä keskustelusta. Käytännölliset perustelut eivät auta naturalistia perustelemaan tietoa aineellisten esineiden ja olioiden luontaisista modaalisista ominaisuuksista. Käytännöllisillä näkökohdilla on kuitenkin epäilemättä tärkeä merkitys tieteellisten teorioiden pätevyyden arvioinnissa. Tieteellisiin teorioihin sisältyy ontologisia sitoumuksia eli käsityksiä siitä, mitä on olemassa ja millainen maailman rakenne on. Jos oletetaan, että on tiedollisesti perusteltua hyväksyä pätevien tieteellisten teorioiden ontologiset sitoumukset eli oletukset maailman rakenteesta, voimme päätellä, että käytännölliset näkökohdat ohjaavat luotettavasti ontologisten kysymysten käsittelyä: teoreettiset hyveet, kuten yksinkertaisuus, eleganssi ja yhteensopivuus vakiintuneiden käsitysten kanssa, ovat jossakin mielessä viitteitä teorioiden ontologisten sitoumusten totuudesta tai epätotuudesta. Mikä olisi paras selitys teoreettisten hyveiden ja totuuden väliselle yhteydelle?

On olemassa kaksi perustavaa vaihtoehtoa. Ensinnäkin on mahdollista, että universumissa on sellainen olento tai tekijä, joka takaa sen, että pääsemme lähemmäs totuutta soveltaessamme käytännöllisiä kriteerejä teorioiden valinnassa. Teistille tämä on luonnollinen vaihtoehto, koska hän olettaa, että Jumala hallitsee koko maailmankaikkeutta. Toinen mahdollisuus on, että konstruktivismi on totta. Jos konstruktivismi on totta, teemme itse tietyn käsityksen maailmasta todeksi käsitteellistämällä maailman tietyllä tavalla. Konstruktivistisessa lähestymistavassa ei tarvitse pohtia, ovatko teorioiden pohjana olevat käsitykset maailmasta tosia vaan riittää, että käsitteellistämme maailman tavalla, joka tekee oikeutta empiiriselle kokemuksellemme. Teemme itse teorioiden ontologisista sitoumuksista tosia luomalla tietynlaisen käsitejärjestelmän, jossa ontologiset sitoumukset määritellään tosiksi.

Naturalismin kanssa on yhteensopivampaa valita konstruktivistinen vaihtoehto, sillä
a) käytännöllisillä perusteluilla on tärkeä merkitys tieteellisten teorioiden luomisessa ja niiden tiedollisessa oikeuttamisessa, 
b) naturalistia ei yleensä vedä puoleensa teistinen selitys käytännöllisten perustelujen merkityksestä ontologisten kysymysten selvittämisessä. (Rea 2002: 156B157.)

Kun naturalisti joutuu omaksumaan konstruktivismin, häneltä samalla katoaa perusta uskoa materialismiin. Lisäksi hänelle tulee myös mahdottomaksi uskoa muiden tajuisten olentojen olemassaoloon. Seuraavassa on tarkoitus pohtia näitä ongelmia.


== Naturalismi ja konstruktivismi ==


Jos yllä esitetty argumentti on pätevä, naturalistit eivät voi oikeutetusti uskoa tavallisessa kokemuksessa ilmenevien aineellisten esineiden ja olioiden olemassaoloon. Tarkoituksena ei ole väittää, että naturalistien tai kenenkään muunkaan tarvitsisi pystyä todistamaan uskonsa aineellisten esineiden ja olioiden olemassaoloon voidakseen olla oikeutettuja uskossaan. Jos henkilöllä kuitenkin on hyvä syy ajatella, että tietty uskomus ei saa oikeutustaan mistään niistä tiedollisista lähteistä, joita henkilö pitää perustavina, ja jos ei ole olemassa todistusaineistoa, joka kumoaisi nuo syyt, henkilö ei ole oikeutettu uskomuksiinsa. 

Naturalismin ongelma on nyt seuraavanlainen: Ei ole mitään syytä olettaa, että mikään empiirinen ilmiö selittyisi parhaiten olettamalla, että aineellisilla esineillä tai olioilla olisi luontaisia modaalisia ominaisuuksia. Käytännölliset perustelut eivät pysty pelastamaan uskoa tavallisessa kokemuksessa ilmenevien aineellisten esineiden olemassaoloon. Tieteen metodit eivät tarjoa muitakaan tapoja oikeuttaa uskomuksia, jotka koskevat aineellisten esineiden pysyvyyden perustana olevia luontaisia ominaisuuksia. Koska luontaisia ominaisuuksia ei voida tunnistaa tieteen metodien avulla, tieteen metodeja ainoina perustavina tiedon lähteinä pitävät naturalistit eivät ole oikeutettuja uskomaan aineellisten esineiden olemassaoloon. (Rea 2002: 158.)

Joutuessaan hylkäämään uskon aineellisten esineiden olemassaoloon naturalistit sitoutuvat hyväksymään konstruktivismin, jonka mukaan mitkään aineellisten esineiden lajityypilliset ja modaaliset ominaisuudet eivät ole luontaisia. Konstruktivismi sopii yhteen idealismin kanssa, mutta ei loogisesti johda idealismiin. Idealismin mukaan on olemassa ainoastaan tajunta ja siitä riippuvia ideoita: ei ole olemassa tajunnan ulkopuolista todellisuutta vaan todellisuus on mentaalista eli George Berkeleyn (1685-1753) sanoin ilmaistuna "todellisuus on havaituksi tulemista". Naturalismi joutuu ottamaan skeptisen asenteen suhteessa idealismiin, koska tieteen metodeilla ei kyetä ratkaisemaan, onko olemassa ulkoinen maailma, joka vastaa kokemustamme. Tiede ainoastaan järjestää ja luokittelee kokemustamme, mutta ei pysty sanomaan mitään siitä, mitä tämä kokemus esittää. Tieteen pohjalta ei ole mahdollista vastata kysymykseen, mitä havainnot edustavat, antavatko ne oikeaa tietoa siitä, mitä ne edustavat, ja edustavatko ne mitään todellista. 

Konstruktivismin mukaan aineellisten esineiden ja olioiden lajityypilliset ja modaaliset ominaisuudet määräytyvät ulkoa päin ihmismielen konstruktiona. Naturalisti joutuu välttämättä omaksumaan konstruktivismin, jonka mukaan aineellisten esineiden ominaisuudet määräytyvät ulkoisesti, koska tiede ei voi toimia tekemättä oletuksia modaalisista ominaisuuksista. Tiede ei voi kuvata maailmaa muodottomana aineellisena massana, vaan sen täytyy luokitella ainetta kokemuksen pohjalta erilaisiksi esineiksi ja olioiksi.  	

Materialismin mukaan ei ole olemassa mitään muuta kuin ajassa ja paikassa olevia aineellisia esineitä ja olioita ja niiden ominaisuuksia. Rea argumentoi, että materialismi on yhteen sopimaton konstruktivismin kanssa. (2002, 162) Argumentti perustuu oletukseen, että älylliset toiminnot kuten ajattelu voivat toteutua vain tajunnassa tai mielessä (mind). Materialismin mukaan mieli tai tajunta on joko aineellinen objekti tai tapahtuma, niin että mieli tai tajunta ei voi olla olemassa irrallaan aineellisesta objektista, esimerkiksi ihmisaivoista. Konstruktivismin mukaan aineelliset esineet ja oliot ovat ihmismielen konstruktioita: ihmismieli hahmottaa ja käsitteellistää ainesta tietyllä tavalla ja lukee sille tietynlaisia ominaisuuksia. Niinpä konstruktivismin mukaan aivoja ei voi olla olemassa ilman ihmismieltä, joka hahmottaa tai konstruoi jonkin aineellisen esineen aivoiksi. 

Näin syntyy ongelma. Konstruktivismin mukaan yhtään tajuntaa tai mieltä ei voi olla olemassa, ellei jokin tajunta konstruoi aineelle ominaisuuksia, jotka ovat ominaisia esimerkiksi ihmisaivoille. Tällainen konstruktioprosessi on kehittynyt älyllinen toiminto, joka ei voi toteutua tajunnan ulkopuolella. Jos tajunta on aineellinen esine tai tapahtuma, kuten materialismi olettaa, tajunta ei voi syntyä, ellei ole jo olemassa tajuntaa, joka on kehittynyt niin pitkälle, että se pystyy ajattelemaan ainetta tietynlaisena ja konstruoimaan sitä esimerkiksi ihmisaivojen muotoon. Tällainen asioidentila on tietysti mahdoton. Niinpä konstruktivismi ja materialismi eivät voi yhtä aikaa olla tosia, joten sikäli kuin naturalistit joutuvat omaksumaan konstruktivismin, heidän on luovuttava materialismista. (Rea 2002, 163.)

Jos naturalistit joutuvat luopumaan materialismista, he samalla joutuvat luopumaan uskosta muiden tajuisten olentojen olemassaoloon. Naturalistit pitäytyvät luonnontieteen tuloksiin ainoina luotettavan tiedon lähteinä. Nykyinen luonnontieteellinen tutkimus näyttäisi vahvasti viittaavan siihen, että älylliset toiminnot ovat aina yhteydessä aivoihin. Aivot ovat kuitenkin aineellinen objekti, jonka luontaisista ominaisuuksista ei naturalistisilla keinoilla ole mahdollisuutta saada tietoa. Niinpä ei ole mahdollista uskoa aivojen luontaisiin ominaisuuksiin, vaan kaikki aivojen ominaisuudet ovat ulkoapäin määritettyjä. Aivot ovat ihmismielen konstruktio, siispä aivot ovat riippuvaisia tajunnasta. Kuitenkaan materialismin mukaan ihmismieltä tai tajuntaa ei voi olla olemassa ilman aivoja. Niinpä joudumme mahdottomaan tilanteeseen, jossa pitäisi olla tajunta ennen kuin voisi olla aivot ja pitäisi olla aivot ennen kuin voisi olla tajunta.


== Naturalistin ongelma ==


Yksi naturalistisen tutkimusohjelman ongelmista on, ettei naturalistisesti ymmärretyn luonnontieteen metodeilla ole mahdollista saada tietoa aineellisten esineiden pysyvyyden ja erillisyyden perustana olevista luontaisista ominaisuuksista. Jos tämä pitää paikkansa, ei tietenkään ole kovin yllättävää, ettei näillä samoilla metodeilla voi saada tietoa Jumalan ominaisuuksista.

Naturalisti on vaikeassa tilanteessa, koska hänen tiedolliset lähteensä eivät oikeuta uskoa kokemuksessa ilmenevien aineellisten esineiden ja olioiden eikä tajuisten olentojen olemassaoloon. Naturalistinen konstruktivismi vetoaa tässä yhteydessä usein praktisiin totuusteorioihin, mutta päätyy näin huomaamattaan kannattamaan jotakin hyvin teismin kaltaista. Tämä on ristiriidassa naturalismin yleisen pyrkimyksen kanssa pitäytyä tiukasti luonnontieteen määrittelemiin rajoihin tiedon hankinnassa. Supranaturalismi välttää naturalismin kohtaamat tiedolliset kumoajat. Supranaturalisti voi oikeutetusti uskoa sekä kokemuksessa ilmenevien aineellisten objektien että tajuisten olentojen olemassaoloon ja tietoon niiden luontaisista lajityypillisistä ja modaalisista ominaisuuksista. Näin supranaturalistinen lähestymistapa tarjoaa tiedollisesti perustellun tavan olla johdonmukainen realisti.

Naturalistisen tutkimusohjelman käyttämät tiedonlähteet ovat yhteisiä myös intuitionistiselle ja supranaturalistiselle tutkimusohjelmalle. Tältä pohjalta voitaisiin ehkä argumentoida, että naturalistinen tutkimusohjelma muodostaa kaikille näille tutkimusohjelmille yhteisen nimittäjän ja neutraalin pohjan tieteelliselle tutkimukselle. Ongelmana on kuitenkin, ettei tiede pysty toimimaan pelkästään naturalististen tiedonlähteiden varassa. Naturalistinen tiede nojaa oletuksiin, joita se ei pysty omista lähtökohdistaan oikeuttamaan. Tieto aineellisten esineiden ja olioiden luontaisista ominaisuuksista ei ole mahdollista pelkän luonnontieteellisen tiedon varassa eikä luonnontiede voi mielekkäästi toimia ilman tällaista oletusta.