Muokataan sivua Todennettavuusehto

Loogisen empirismin perusajatus on ns. todennettavuusehto eli verifikaatioperiaate. Sen mukaan lauseen merkitys riippuu sen testattavuudesta, ja lauseet, jotka eivät ole joko havaintojen tai loogisen analyysin kautta testattavissa, ovat vailla merkitystä. Todennettavuusehdosta2 on erivahvuisia versioita. Vahvimman mukaan lauseen merkitys on sama kuin menetelmä sen testaamiseksi. Lievemmän version mukaan lause on merkityksellinen, mikäli se on periaatteessa mahdollista testata.

=== Todennettavuusehdon sovellus Jumalaan ===

Yhden käsityksen mukaan Jumalasta ei ole ollenkaan mahdollista puhua, joten ei myöskään ole mahdollista rakentaa argumentteja, jota antavat järkisyitä uskoa hänen olemassaoloonsa. Tämän käsityksen mukaan Jumalasta ei voida sanoa mitään mielekästä. Uskonnolliset käsitykset eivät ole ollenkaan mielekkäitä, jos niille ei voida löytää empiiristä tukea tai jollei niitä ole mahdollista osoittaa epätosiksi vetoamalla empiirisiin tosiasioihin. Skottilainen filosofi David Hume (1711–1776) on puolustanut tämänsuuntaista näkemystä: 

{{sitaatti|Jos otamme käsiimme minkä tahansa teoksen, joka käsittelee esimerkiksi jumaluusoppia tai metafysiikkaa, kysykäämme: Onko siinä abstraktia päättelyä lukumääristä tai numeroista? Ei. Onko siinä mitään kokeellista päättelyä tosiasioista tai olemassaolosta? Ei. Heitä se sitten liekkeihin: sillä siinä ei voi olla mitään muuta kuin hienostelevaa sanailua ja harhakuvitelmia. (Hume 1975: 165.)}} 

Yksi tapa perustella väitettä, jonka mukaan uskonnolliset uskomukset ovat vailla mielekästä merkitystä, on käyttää perustana ns. todennettavuusehtoa (verifikaatiokriteeriä), jonka positivistiset tieteenfilosofit esittivät 1900-luvun alkupuoliskolla. Sen mukaan kaikki mielekkäät väitteet ovat empiirisesti todennettavia: niiden totuus tai epätotuus voidaan osoittaa aistihavaintoihin perustuvan kokemuksen avulla. Väitteet, joita ei voida havaintojen avulla todentaa, ovat vailla mielekästä merkitystä. Toisin sanoen, niiden merkitystä ei voi edes ymmärtää. Uskonnolliset uskomukset ovat tämän käsityksen mukaan vailla mieltä, koska ei ole olemassa mitään perusteita, joiden avulla olisi mahdollista ratkaista niiden totuus tai epätotuus.

Rudolf Carnap (1891–1970) sovelsi tätä kriteeriä puheeseen Jumalasta: 

{{sitaatti|Kun sanaa "Jumala" käytetään metafyysisessä merkityksessä, se viittaa johonkin sellaiseen, mikä on kokemuksen tavoittamattomissa. Sanasta on tietoisesti poistettu viittaus fyysiseen olentoon tai henkiseen olentoon, joka olisi läsnä fysikaalisessa. Ja kun sille ei anneta uutta merkitystä, se on merkityksetön. (Carnap 1959: 63.)}}

Toinen esimerkki loogisten positivisten tavasta käsitellä Jumalan olemassaoloa on A. J. Ayerin (1910-1989) lausuma kirjassa Language, Truth and Logic:

{{sitaatti|Termi ”jumala” on metafyysinen termi. Ja jos ”jumala” on metafyysinen termi, silloin ei voi olla edes todennäköistä, että jumala on olemassa. Sillä kun sanotaan, että 'jumala on olemassa' lausutaan metafyysinen lausuma joka ei voi olla joko tosi tai epätosi. Saman kriteerin pohjalta millään sellaisella lauseella, mikä väittää kuvaavansa tuonpuoleisen jumalan luonnetta, ei voi olla mitään kirjaimellista merkitystä. (Ayer 1946: 115.)}}

Ayer ei esitä tässä väitettä, ettei Jumala ole olemassa. Hän siirtää kysymyksen Jumalan olemassaolosta kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Hänen mielestään koko kysymys ei ole mielekäs. Sitä ei voi edes ymmärtää. Hän olettaa ensin kaksi lähtökohtalausetta: 

(1) Jos emme pysty todentamaan Jumalan olemassaoloa kokemusperäisesti (empiirisesti), on merkityksetöntä sanoa, että Jumala on olemassa. 

(2) Emme pysty todentamaan Jumalan olemassaoloa empiirisesti.

Näiden pohjalta hän tekee johtopäätöksen:

(3) On merkityksetöntä sanoa, että Jumala on olemassa. (Davies 2004: 24.)

Todennettavuusehto on kuitenkin ongelmallinen sikäli, ettei edes kaikkia tieteellisen tutkimuksen perustana olevia olettamuksia voida testata empiirisesti. Tieteessä käytetään usein hyvin abstrakteja käsitteitä ja periaatteita, joilla ei ole selvää yhteyttä empiiriseen kokemukseen. Jos verifikaatiokriteeriä sovelletaan tiukasti, se merkitsee, etteivät nämä tieteellisetkään käsitykset ole mielekkäitä, koska niillä ei ole selvää merkitystä. Sitä paitsi itse verifikaatiokriteeriä on mahdotonta todistaa empiirisesti, joten se määrittelee itsensä kuuluvaksi niiden lauseiden joukkoon, jotka ovat vailla mieltä ja joita ei siksi voi ymmärtää. 

On tärkeää muistaa, että positivistit kohtasivat suurimmat ongelmansa juuri pyrkiessään erottamaan tieteellisiä uskomuksia ei-tieteellisistä tai mielekkäitä uskomuksia ei-mielekkäistä. He joutuivat toistuvasti korjaamaan ja muuttamaan verifikaatioperiaatetta, koska mikään sen muunnelmista ei onnistunut erottamaan tieteellisiä käsityksiä maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista käsityksistä. Jo se, että tätä periaatetta pyrittiin toistuvasti korjaamaan siten, että se määrittelisi tietyt ennalta valitut käsitykset mielekkäiksi ja toiset ei-mielekkäiksi, tuntuu epäilyttävältä. Positivistit eivät koskaan menestyneet tässä yrityksessään, koska kriteeri, joka olisi ollut riittävän tiukka sulkemaan kaikki metafyysiset ja uskonnolliset käsitykset pois mielekkäiden lauseiden joukosta, sijoitti myös osan tieteestä ei-mielekkäiden lauseiden joukkoon, ja sellainen kriteeri, joka olisi riittävän laaja niin että sen piiriin mahtuisivat kaikki tieteelliset lauseet, sulkisi piiriinsä myös metafyysisiä ja uskonnollisia lauseita (Smart 1973: 41).

Richard Swinburne (1934–) antaa esimerkin täysin ymmärrettävästä väitteestä, jota ei ole mahdollista empiirisesti todistaa. 

{{sitaatti|Ihminen voi ymmärtää lauseen 'ennen kuin maan päällä oli ihmisiä tai järjellisiä olentoja, maa oli merien peittämä', vaikka ihmisellä ei olisi mitään käsitystä siitä, millainen geologinen todistusaineisto tukee tällaista väitettä tai puhuu sitä vastaan, tai mitään käsitystä siitä, miten hän voisi perustella sen, että tietty geologinen todistusaineisto tukee kyseistä väitettä tai puhuu sitä vastaan. (Swinburne 1993: 28 ss.)}}
 
Väitteiden mielekkyyden kriteerinä voidaan myös käyttää kysymystä siitä, onko väitettä mahdollista osoittaa epätodeksi (falsifioida). Yksi tapa luonnehtia uskonnollisia uskomuksia on määritellä ne uskomuksiksi, joita ei periaatteessakaan ole mahdollista osoittaa epätosiksi. Tätä pidetään ratkaisevana puutteena, koska se merkitsee sitä, että uskomukset on suojattu empiiriseltä testaukselta. Jos ne olisivat mielekkäitä, niitä ei tarvitsisi suojata keinotekoisesti, vaan ne voitaisiin päin vastoin altistaa empiiriselle testaukselle.
	Tätä ns. falsifikaatiokriteeriä puolusti tieteenfilosofiassa esimerkiksi Karl Popper (1902–1994). Hän piti tällä perusteella sekä Marxin taloustiedettä että Freudin psykoanalyysia valetieteellisinä. Ne eivät ole vakavasti otettavia teorioita, koska niitä ei voi falsifioida, osoittaa epätosiksi. Ne olisivat tämän käsityksen mukaan samassa luokassa kuin uskonnolliset uskomukset.
	Tätä näkemystä on sovellettu myös uskonnollisiin uskomuksiin ja on väitetty, että uskonnolliset uskomukset eivät ole tavallisia tietoväitteitä, jotka voitaisiin periaatteessa altistaa empiiriselle testaukselle. Ne eivät ole hypoteeseja, mielipiteitä, näkemyksiä, jotka saattaisivat mahdollisesti olla tosia tai todennäköisiä. Empiirisellä todistusaineistolla ei tämän näkemyksen mukaan ole merkitystä uskonnollisten uskomusten hyväksymiselle. Vaikka uskonnolliset väitteet näyttävätkin viittaavan todellisuuteen, ne ovat itse asiassa ilmausta elämäntavasta tai tavasta arvioida elämää.
	Viimeaikaisessa uskonnonfilosofiassa on kuitenkin yhä enemmän tuotu esille sitä, että uskonnollinen havainto voi muodostaa oikeutuksen uskonnollisille uskomuksille. Niinpä on pyritty perustelemaan käsitystä, jonka mukaan uskonnollisia uskomuksia on mahdollista todentaa kokemuksen pohjalta ja niitä on mahdollista osoittaa epätodeksi kokemuksen pohjalta. Lisäksi on olemassa monia argumentteja, joissa vedotaan joihinkin empiirisiin tosiasioihin ja pidetään Jumalan olemassaoloa parhaana selityksenä tietyille empiirisen todellisuuden piirteille.