Muokataan sivua Sosiologinen kritiikki (raamatuntutkimus)

Uuden testamentin tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä yhä enemmän alettu soveltaa esimerkiksi sosiokriittistä lähestymistapaa, jossa huomio kiinnitetään Raamatun tapahtumien yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Näissä tutkimuksissa käytetään sosiologisia teorioita yhteiskunnallisesta kerrostuneisuudesta, sosiaalisesta konfliktista, ryhmän muodostuksesta, ryhmäidentiteetistä, uskonnollisesta dynamiikasta, uskonnollisista yhteisöistä, ja organisaatiorakenteista. Yhteiskunnallisten olosuhteiden tutkimisen avulla pyritään lisäämään ymmärrystä Raamatun tekstistä. Sosiokriittinen lähestymistapa ei ota yhtä selvästi etäisyyttä historiallis-kriittiseen lähestymistapaan kuin monet muut uudet tutkimusmenetelmät. Se pyrkii kuitenkin välttämään historiallis-kriittisen metodin rajoituksia ja puutteita. Historiallis-kriittinen lähestymistapa kiinnitti huomiota Raamatun tekstien luomisen ja Raamatun tapahtumien yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, mutta sillä oli taipumus tulkita niitä dogmaattisesti uskonnonhistoriallisen koulukunnan valmiiksi luomien kategorioiden pohjalta. Niinpä se ei pystynyt tekemän oikeutta kyseisissä yhteiskunnissa vallitsevalle sosiaaliselle dynamiikalle.

Raamatun tulkinnan sosiologinen kritiikki etenee viidellä tasolla (Mulholland 1991: 303-304). Ensimmäinen taso koostuu Raamatun yhteiskunnallisen viitekehyksen tutkimuksesta. Tämä taso on lähes kokonaan kuvaileva. Se määrittelee Raamatun maailman poliittisia, taloudellisia, kulttuurisia, uskonnollisia, sosiaalisia, kasvatuksellisia ja yhteisöllisiä rakenteita käyttäen hyväksi tekstejä ja arkeologisia löytöjä. 

Toinen ja analyyttisempi taso on Raamatun maailman sosiaalisen dynamiikan kuvaus. Pyrkimyksenä on ymmärtää yhteiskunnallisten rakenteiden välistä vuorovaikutusta. Sosiologisia analyyseja luonnehtii joskus ongelmallinen pyrkimys kuvata yhteiskunnallista dynamiikkaa niin kaavamaisesti, ettei oteta huomioon rakenteen kannalta poikkeavia ilmiöitä. 

Kolmas taso on sekä kuvaileva että analyyttinen. Siinä käytetään hyväksi sosiologisia malleja määriteltäessä ja analysoitaessa niitä tapoja, joilla yksilöt ja ryhmät ovat olemassa ja toimivat yhteiskunnan sisällä. Sosiologiset mallit auttavat analysoimaan yksilöiden välisiä suhteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, ryhmärakenteita ja kulttuurin sosiaalista kerrostuneisuutta.

Neljänneksi Raamatun tekstiä tutkitaan sen tapahtumien yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Sanojen merkityksiä tulkitaan yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Tarkoituksena on erityisesti välttää sitä, että sanat tulkitaan tutkijan omassa yhteiskunnallisessa viitekehyksessä.

Viidenneksi, sosiologisessa kritiikissä tehdään selvä ero tutkijan yhteiskunnallisen viitekehyksen ja Raamatun tapahtumien yhteiskunnallisen viitekehyksen välillä. Tutkija pyrkii pääsemään sisälle Raamatun tapahtumien yhteiskunnalliseen viitekehykseen ja ymmärtämään Raamatun tekstin merkityksen sen pohjalta.

Kun käyttäytymistieteellistä tai yhteiskuntatieteellistä metodologiaa sovelletaan Raamatun tutkimiseen, hengellistä todellisuutta aletaan helposti tarkastella ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Jos esimerkiksi jokin puoli kristillisestä yhteisöstä Uuden testamentin kuvaamana muistuttaa roomalais-hellenistisen maailman dynamiikkaa, on suuri kiusaus olettaa, että tämä piirre on yksinkertaisesti sen ajan tavallinen sosiologinen ilmiö. Kristillisen yhteisön ainutlaatuiset hengelliset kokemukset selitetään helposti naturalistisesti siten, että kyseessä on pelkästään kristillisen yhteisön tapa antaa teologinen kuvaus tavalliselle sosiologiselle ilmiölle. (Mulholland 1991: 304.)

Sosiologisen kritiikin toinen vaara on soveltaa Raamatun maailmaan sellaisia sosiologisia malleja, jotka on kehitetty suhteessa tutkijan omaan yhteiskuntaan. Tällöin on vaarana tehdä väkivaltaa tekstille sijoittamalla se vieraaseen yhteiskunnalliseen viitekehykseen. 

Tähän liittyvä vaara on käyttää sosiologisia malleja ja metodeja niin, että Raamatun ilmiöt pakotetaan keinotekoisesti moderneihin sosiologisiin kategorioihin. Näille malleille vastakkainen todistusaineisto jätetään huomiotta. Tällä tavalla tutkija projisoi Raamatun maailmaan asioita, joita hän olettaa siellä olevan vallitsevien sosiologisten oletusten mukaan. Näitä oletettuja tosiasioita käytetään sitten todisteena siitä, että Raamatun maailma vastaa vallitsevia sosiologisia malleja ja niiden pohjana olevia filosofisia oletuksia.

Koska sosiologiset lähestymistavat usein kiinnittävät päähuomionsa persoonattomiin yhteiskuntarakenteisiin ja lainalaisuuksiin, niillä voi olla taipumus vähätellä yksilöiden merkitystä historiallisissa tapahtumissa. Tämän seurauksena ne saattavat vähätellä sellaisten tekstien merkitystä, joissa yksilöillä ja heidän toiminnallaan on tärkeä merkitys historiallisten tapahtumien ohjaamisessa. Tämä voi johtaa erityisesti Raamatun kertomusmuodossa olevien tekstien tiedollisen merkityksen vähättelyyn siten, että näitä tekstejä ei pidetä luotettavina historiallisen tiedon lähteinä. Tämä taas helposti johtaa siihen, että Raamatun historiaan liittyviä tapahtumia ei lähestytä ensisijaisesti historiallisten dokumenttien vaan tutkijan omasta yhteiskunnasta peräisin olevien sosiologisten teorioiden pohjalta. (Long 1994. 137-138.)

Sosiologisen kritiikin kaikkein syvin ongelma on sen taipumus johtaa sosiologiseen reduktionismiin: taipumukseen pelkistää kaikki ilmiöt pelkästään sosiologisiksi ilmiöiksi. Seurauksena voi olla, ettei tutkimus tee oikeutta Jumalan toiminnalle historiassa, Jumalan läsnäololle ihmisten elämässä, hänen voimalleen ja tarkoitusperilleen. Jumalan toiminta historiassa pelkistetään sosiologiseksi ilmiöksi. Jos supranaturalistinen todellisuus tunnustetaankin, se alistetaan sosiologisille ilmiöille. 

Esimerkiksi Howard Clark Kee soveltaa Peter Bergerin analyysia tiedon sosiologiasta Uuden testamentin tulkintaan. Hahmoteltuaan aluksi Markuksen kuvausta Jeesuksen tavasta ymmärtää oma tehtävänsä, Kee toteaa: 

{{sitaatti|Siinä määrin kuin hänen seuraajansa omistautuvat tälle itseymmärrykselle, siitä tulee heidän elämäänsä motivoiva voima. Ryhmänä heillä on uudenlainen sosiaalinen identiteetti, jota he välittävät edelleen saarnaamalla ja opettamalla. (Kee 1989: 52.)}}  

Tämänkaltainen sosiologinen tulkintatapa jättää kokonaan kuvauksen ulkopuolelle Jumalan työn Jeesuksen opetuslasten elämässä. Vastoin Keen sosiologista kuvausta opetuslapset eivät pelkästään omistaudu tietynlaiselle ymmärrykselle vaan he omistautuvat Jumalalle ja tulevat Jumalan valtaamiksi. Suhteen ymmärtäminen on toissijainen verrattuna itse suhteeseen. Opetuslapsia motivoi heidän todellinen suhteensa Jumalaan, ei pelkästään tietynlainen ymmärrys tästä suhteesta. Heillä on todellakin uudenlainen sosiaalinen identiteetti, mutta heidän sosiaalisen identiteettinsä on alisteinen syvälliselle kokemukselle Jumalan todellisuudesta, joka on yhdistänyt heidät uudenlaiseksi yhteisöksi. Julistaminen ja opettaminen eivät ole pelkästään sosiologisia tapoja tietynlaisen ymmärryksen levittämiseksi, vaan välineitä kutsua muita Jumalan yhteyteen. (Mulholland 1991: 306.)