Muokataan sivua Pseudonimien käyttö

== Pseudonimien käyttö ==

Yksi historiallis-kriittisen kirjallisuuskritiikin käsittelemistä kysymyksistä koskee pseudonimien käyttöä. Aiheesta on eri tutkijoiden välillä käyty kiistaa. 

Naturalistista lähestymistapaa edustavalla Heikki Räisäsellä on mielenkiintoinen tapa pitää tutkimuksen puolueettomuuden edellytyksenä sitä, että otetaan tutkimuksen lähtökohdaksi jokin tietty kanta siihen, mikä piti tutkimuksen kautta selvittää. Hän seuraa tätä linjaa uskollisesti myös kysymyksessä Raamatun kirjojen tekijöistä ja ajoituksesta. Räisänen kirjoittaa: ”Kaiken vakavasti otettavan teologian edellytyksiin kuuluu, että perinteiset käsitykset tiettyjen Raamatun kirjojen tekijöistä ja syntyajasta on hylätty, ja että Raamatun tunnustetaan sisältävän myös epähistoriallista ainesta ja että Raamatun sisäinen epäyhtenäisyys myönnetään - -. [Tämä] metodinen lähtökohta on kiistaton.” (Räisänen 1981: 120.) 

Räisänen pitää itsestään selvyytenä, että Raamatussa annetut tiedot tiettyjen sen kirjojen tekijöistä eivät pidä paikkaansa. Hän ei näytä olevan tietoinen muinaisessa maailmassa vallitsevista periaatteista kirjojen nimeämisen osalta. Terry L. Wilder (2004) kritisoi naturalististen tutkijoiden oletusta, jonka mukaan muinaisessa maailmassa olisi ollut yleisesti hyväksyttyä laittaa teoksia toisten nimiin. Hän osoittaa, että muinaisessa maailmassa yleiset periaatteet eivät tässä suhteessa olennaisesti eronneet oman aikamme vastaavista. Silloin yhtä lailla kuin nykyään pidettiin sopimattomana laittaa kirjallisia töitä toisten nimiin. Varhaiskirkon teologit eivät olisi hyväksyneet kaanoniin sellaisia kirjoituksia, joissa tekijän henkilöllisyys oli vääristelty. Historiallinen todistusaineisto osoittaa, että apostolien nimiin laitettuihin epäaitoihin kirjoituksiin suhtauduttiin hyvin kielteisesti. Varhaisen seurakunnan tiedetään suhtautuneen hyvin kielteisesti tällaisiin apostolien kirjoittamiksi väitettyihin epäaitoihin kirjoituksiin. Varhainen seurakunta piti tärkeänä kirjoitusten aitoutta.

Komoszewski ym. (2006) kiinnittää huomiota siihen, että alkukirkko suhtautui kriittisesti kaikkiin apostolien kirjoittamiksi väitettyihin dokumentteihin. Tämä johtui siitä, että apostolien opetuksella oli varhaiskirkossa erityisasema. ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” (Ef 2: 20.) Kristus antoi apostoleille erityisen auktoriteetin. Seuraavina sukupolvina seurakuntaa johtaneet apostoliset isät tekivät selvän eron oman auktoriteettinsa ja apostolien auktoriteetin välillä. Esimerkiksi Antiokian piispa Ignatius piti apostolien opetusta kriteerinä, jonka valossa kaikki kristillinen opetus tulisi arvioida. Apostolit ovat Kristuksen elämän ja opetusten silminnäkijöitä, ja kristillisen julistuksen tuli perustua tarkasti historiallisten tosiasioiden varaan.

Koska apostolien auktoriteetilla oli erikoisasema, Uuteen testamenttiin ei helpolla hyväksytty kirjoja, joita ei tiedetty apostolien kirjoittamiksi. Kuitenkin alkuseurakunta oli hyvin omantunnontarkka siinä, ettei se väittänyt apostolien kirjoittamiksi monia sellaisia tekstejä, joita se kuitenkin piti Uuden testamentin kaanoniin kuuluvina. 

Voimme ottaa esimerkiksi Markuksen evankeliumin. Perimätiedon mukaan Markus kirjoitti evankeliumin paljolti sen informaation varassa, minkä hän sai yhdeltä Jeesuksen merkittävimmistä opetuslapsista, Pietarilta. Alkukirkolla oli varmasti suuri kiusaus sanoa, että sillä oli käytettävissään evankeliumi, joka oli Pietarin kirjoittama. Kuitenkin evankeliumia on johdonmukaisesti kutsuttu Markuksen evankeliumiksi ja sitä on pidetty Markuksen kirjoittamana. Vuonna 60 syntynyt Hierapoliksen piispa Papias kirjoittaa ”Vanhimman” sanoneen toistuvasti, että ”Kun Markuksesta tuli Pietarin kirjallinen avustaja, hän pani kirjaan tarkasti kaiken, minkä oli painanut tai merkinnyt muistiin, sen, mitä Herra oli sanonut tai tehnyt. Järjestelmällistä esitystä hän ei tosin laatinut, sillä hän ei ollut henkilökohtaisesti kuunnellut eikä seurannut Herraa itseään, vaan hän kuunteli ja seurasi vasta myöhemmin Pietaria, niin kuin jo sanoin.” (Suomennos Thurén 1996: 16.)  Alkuseurakunta oli hyvin tarkka siitä, ettei se väittänyt Pietarin kirjoittamaksi sellaista, mikä ei ollut Pietarin kirjoittama. Tämä osoittaa, että alkukirkko otti hyvin vakavasti kysymyksen kirjan tekijästä.

Monet naturalistiset teologit kieltävät sen, että Matteus olisi kirjoittanut Matteuksen evankeliumin. He perustelevat tätä kielteistä asennettaan sillä, että kirkkoisät halusivat sanoa evankeliumin olevan apostolin kirjoittama. Kuitenkaan samat kirkkoisät eivät langenneet tähän kiusaukseen Markuksen evankeliumin kohdalla. Alkuseurakunnan yksimielisen todistuksen mukaan opetuslapsi Matteus on Matteuksen evankeliumin kirjoittaja. Jos halu esittää evankeliumi apostolin kirjoittamaksi olisi voittanut omantunnon esteet kuten naturalistiset tutkijat olettavat, on vaikea selittää, miksi ensimmäistä evankeliumia väitetään nimenomaan Matteuksen kirjoittamaksi. Matteus ei kuulunut merkittävimpien opetuslasten joukkoon (Pietari, Jaakob ja Johannes olivat useissa erityistilanteissa Jeesuksen ainoita seuralaisia.) Miksi sitten evankeliumia väitettäisiin valheellisesti Matteuksen kirjoittamaksi? (Komoszewski ym. 2006: 139-140.)

Heprealaiskirje on yksi Uuden testamentin nimettömistä kirjoista. Tämän kirjeen tekijästä oli paljon kiistaa kirkkohistorian alusta asti. Useita eri tekijöitä ehdotettiin kirjeen tekijäksi. Useimmat pitivät Paavalia kirjeen kirjoittajana, mutta esimerkiksi Origenes kielsi kirjeen olevan Paavalin kirjoittama. Kuitenkin kirjeen sanomaa pidettiin niin syvällisenä ja yhdenmukaisena apostolien opetuksen kanssa, että sitä pidettiin Jumalan inspiroituna sanana ja se otettiin osaksi Uuden testamentin kaanonia. Kuitenkaan seurakunta ei koskaan langennut kiusaukseen väittää kirjettä yksiselitteisesti Paavalin kirjoittamaksi. Alkuseurakunnalle oli hyvin tärkeää pitäytyä totuuteen Uuden testamentin kirjojen kirjoittajien osalta. Heprealaiskirjettä ei otettu osaksi Uutta testamenttia sen kyseenalaisen olettamuksen pohjalta, että kirje oli Paavalin kirjoittama. Se otettiin osaksi Uutta testamenttia, koska sen sanoma aivan ilmeisesti oli Jumalan sanaa. Kuten William Barclay asian ilmaisi: ”On yksinkertainen tosiasia, että Uuden testamentin kirjoista tuli kanonisia, koska kukaan ei voinut estää niitä tulemasta kanonisiksi.” (Komoszewski ym. 2006: 140-141.) 

Uuden testamentin viimeisen kirjan tekijä ilmoittaa nimekseen yksinkertaisesti Johannes. Hän ei kutsu itseään apostoli Johannekseksi, tai vanhimmaksi vaan yksinkertaisesti Johannekseksi. Niinpä kirja ei anna meille täsmällistä tietoa kirjoittajastaan. Johannes-nimisiä henkilöitä oli tietysti seurakunnan parissa useita, koska kyseessä oli tavallinen juutalainen nimi.  

Kaikkein varhaisimman todistuksen mukaan apostoli Johannes kirjoitti tämän kirjan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä. Vaikka oli paljon todisteita siitä, että kirja oli apostoli Johanneksen kirjoittama, seurakunta ei kuitenkaan tehnyt tätä lisäystä tekstiin. Se että seurakunta hyväksyi tämän kirjan kaanoniin väittämättä sitä apostoli Johanneksen kirjoittamaksi, kertoo seurakunnan omantunnontarkkuudesta. Oli suuri kiusaus väittää kirjaa apostoli Johanneksen kirjoittamaksi. Se, että seurakunta ei langennut tähän kiusaukseen, kertoo, että se oli hyvin tarkka siitä, kuka on kirjan oikea kirjoittaja. (Mt. 142-143.)

Uuden testamentin kaikkein kiistellyin kirja, mitä tulee kirjan tekijään, on 2 Pietarin kirje. Tämä kirje ei ole nimetön, vaan se väittää olevansa Pietarin kirjoittama. Kirjeeseen kuitenkin kohdistui epäilyksiä jo varhain, koska siitä on vain vähän mainintoja varhaisissa kirjoituksissa. Koska kirje väitti olevansa Pietarin kirjoittama, seurakunta ei olisi voinut hyväksyä sitä kaanoniin, jos se olisi osoittautunut väärennökseksi. Seurakunta ei pitänyt hyväksyttävänä ajatusta, että teksti voisi väittää olevansa Pietarin kirjoittama olematta sitä, ja silti tulla hyväksytyksi Uuden testamentin kaanoniin. Yhtään kirjaa ei hyväksytty, jos sitä pidettiin väärennöksenä. Seurakunta pyrki varmistamaan, että kirja on riittävän vanha ja että sen sisältö on sopusoinnussa varmasti kanonisina pidettyjen kirjojen kanssa. Tällä perusteella seurakunta lopulta päätyi pitämään 2 Pietarin kirjettä aitona ja siten auktoriteetiltaan apostolisena. (Mt. 143-144.) 

Kysymys Raamatun kirjojen kanonisuudesta ei ollut alkukristityille pelkkä akateemisen ja teoreettisen pohdinnan aihe vaan elämän ja kuoleman kysymys. Esimerkiksi keisari Diokletianuksen aikana toteutettiin kahdeksan vuoden mittainen (303-311) verinen vaino kristittyjä vastaan. Sitä on pidetty pakanallisuuden viimeisenä yrityksenä tappaa kristityt sukupuuttoon. Osana tätä kristinuskon vastaista vainoa kristittyjen pyhät kirjoitukset pyrittiin tuhoamaan. Kun Rooman imperiumin poliisiviranomaiset koputtivat ovelle ja vaativat kristittyjä luovuttamaan pyhät kirjoituksensa, heidän oli ratkaistava, mitä kirjoituksia he saattoivat luovuttaa syyllistymättä pyhäinhäväistykseen. Kanonisten kirjoitusten luovuttamista pidettiin pyhäinhäväistyksenä. Ei-kanonisten kirjoitusten luovuttamista ei sen sijaan pidetty samalla tavalla ongelmallisena. Tällaisena hetkenä kristitty joutui huolellisesti pohtimaan, minkä kirjojen tähden hän olisi valmis kärsimään. Tämä pakotti kristityt löytämään vahvat perusteet käsityksilleen siitä, mitkä kirjoitukset olivat Jumalan sanaa. Kerrotaan, että Diokletianuksen vainon aikana Karthagon piispa Mensurius kätki omistamansa Raamatun kirjoitukset turvalliseen paikkaan ja niiden sijaan luovutti ovella odottaville viranomaisille harhaoppisten kirjoituksia. (Komoszewski ym. 2006: 160.)