Muokataan sivua Lukijalähtöinen tutkimus (raamatuntutkimus)

Kirjallisuudentutkimuksen piirissä on vähitellen siirrytty tekijäkeskeisyydestä tekstikeskeisyyden kautta kohti lukijakeskeisyyttä. Raamatuntutkimuksen kirjalliset lähestymistavat ovat seuranneet modernin kirjallisuusteorian yleisiä kehityslinjoja. Strukturalismi kiinnitti päähuomion tekstuaaliseen järjestelmään. Lukijalähtöinen tutkimus siirtää huomion pois tekstistä lukijoihin ja lukijayhteisöihin. Lukijalähtöinen tutkimus ei näe tekstiä niinkään objektiivisen merkityksen sisältävänä järjestelmänä kuin lukijoidensa rakentamana merkityskokonaisuutena, jonka merkitys vaihtuu lukijasta ja lukijayhteisöstä toiseen. Lukijalähtöinen tutkimus ilmenee useissa eri muunnelmissa, joiden lähestymistavat eroavat toisistaan suuresti. Niille on kuitenkin yhteistä kaksi piirrettä: (1) ne kiinnittävät huomionsa lukijaan ja lukukokemukseen, (2) lukukokemuksessa ajatellaan olevan kaksi puolta (a) lukeminen on dynaaminen ja konkreettinen prosessi (b) lukukokemuksessa tekstin saama merkitys ymmärretään ennemminkin tapahtumana kuin luetun sisältönä. 

Ensimmäinen näistä piirteistä sisältää sen tervetulleen ajatuksen, että hyvä kertomus tarjoaa harvoja ja valittuja yksityiskohtia, joiden varassa lukija voi itse täydentää kuvausta ja hahmottaa kokonaisuuden. Tästä näkökulmasta voi olla valaisevaa kiinnittää huomiota siihen, miten lukijat aktiivisesti hahmottavat kertomuksen sisältöä. 

Toiseksi, lukijalähtöiset teoriat voivat lisätä itsekriittistä tietoisuuttamme siitä, miten itse projisoimme merkityksiä tekstiin. Raamattua lukiessamme saatamme projisoida Raamatun tekstiin merkityksiä, jotka palvelevat omia halujamme, toiveitamme ja pyrkimyksiämme. Omien projektioidemme tiedostaminen lisää itsekriittisyyttämme. Thiseltonin (1992: 530) mukaan tämän tosiasian valossa saamme syyn suhtautua epäilevästi omiin tulkintoihimme, koska ne voivat heijastella omaa taipumustamme epäjumalanpalvelukseen. Saatamme projisoida Raamattuun kuvan Jumalasta, joka itse asiassa heijastelee omien toiveidemme mukaista epäjumalaa.

Lukijalähtöinen tutkimusote sisältää useita teoreettisia oletuksia, joihin sisältyy vaikeita filosofisia ongelmia. Yksi keskeinen filosofinen ongelma koskee tekstien kykyä välittää tietoa. Jos tekstit ymmärretään kokonaan lukijoidensa rakentamiksi merkityskokonaisuuksiksi, silloin tekstit eivät pysty välittämään lukijoilleen mitään sellaista tietoa, jota heillä ei jo ollut. Toinen tärkeä ongelma koskee sitä, voivatko tekstit muokata tai muuttaa lukijoidensa odotuksia ja arvostuksia lukijayhteisön ulkopuolelta käsin. Jos tekstien merkitys on kokonaan lukijoiden luomusta, silloin ne heijastelevat lukijoidensa odotuksia, toiveita ja haluja ja lukijayhteisön arvoja ja normeja. Näin ymmärrettynä tekstit eivät pysty muuttamaan lukijoidensa odotuksia tai arvostuksia, ne pystyvät ainoastaan vahvistamaan jo olemassa olevia haluja ja arvostuksia. (Thiselton 1992: 515.) Tällöin tulee vaikeaksi ymmärtää, miten ihmiset yleensä voivat oppia mitään lukemalla. 

Stanley Fish edustaa lukijalähtöisen tutkimuksen kaikkein poleemisinta ja äärimmäisintä suuntausta. Fishin mukaan on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko teksti muodostaa täysin muodollisen järjestelmän, tai tekstin merkitys on erilainen eri lukijayhteisöille. Nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, vastoin Fishin oletusta. On mielekästä olettaa, että inhimilliseen kieleen sisältyy joitakin säännönmukaisuuksia, jotka ovat yhteisiä kaikille lukijayhteisöille ja jotka siten tekevät mahdolliseksi välittää tietoa yhteisöstä toiseen. (Thiselton 1992: 516.)

On ongelmallista nähdä lukijan osuus ensisijaiseksi, kuten monissa lukijalähtöisissä lähestymistavoissa tehdään. Niissä painotetaan lukijan osuutta niin paljon, että jätetään huomiota tekstin sisältö, tekstin kirjoittaja ja maailma, josta teksti puhuu. Kaikki huomio kiinnitetään tekstin lukijaan.

On myös ongelmallista suunnata huomion keskipiste merkitykseen tapahtumana sisällön sijasta. Longin (1994: 155-156) mukaan tässä sekoitetaan merkitys ja merkityksen ymmärtäminen. Se mitä kirjoittaja tarkoittaa tekstillään on usein eri asia kuin tekstin vaikutus lukijaan. Long ottaa esimerkiksi tilanteen, jossa Jussi nousee lentokoneeseen ja sanoo Maijalle: ”Älä unohda kirjoittaa.” Palattuaan matkalta Jussi nuhtelee Maijaa: ”Miksi et kirjoittanut?” Maija vastaa: ”En ymmärtänyt lausumaasi siten, että minun pitäisi kirjoittaa sinulle. Tarkalleen ottaen sanoit: ’Älä unohda kirjoittaa.’ Ja itse asiassa minä kirjoitin joitakin asioita: ostoslistan, kirjeen äidilleni, nimeni hotellin vieraskirjaan. Sinun lausumasi ei voinut tarkoittaa, että minun tulisi kirjoittaa sinulle, koska en ymmärtänyt sitä niin. Lausuma merkitsee sitä, miten kuulija sen ymmärtää.”

Joissakin äärimmäisissä lukijalähtöisen tutkimuksen muunnelmissa tekstillä tai niiden kirjoittajilla ei ole mitään arvovaltaa tekstin merkityksen määrittämisessä. Tekstillä ei ole paljoa enempää sisällöllistä merkitystä kuin Rorschachin mustetahralla. Se miten paperilla olevaa mustetta (joko tekstin tai tahran muodossa) luetaan, kertoo tämän näkemyksen mukaan paljon lukijasta mutta vähän tai ei mitään tekstin kirjoittajan tarkoittamasta merkityksestä.

Thiselton (1992: 549-550) luettelee viisi kielteistä seuraamusta, joita tällaisella teorialla on kristillisen teologian kannalta. (1) Jos tekstin merkitys on tekstin lukijoiden tuottama, kuten Stanley Fish olettaa, silloin teksti ei voi uudistaa lukijoita ”ulkoapäin”. Raamatun teksti ei tällöin pysty puhuttelemaan kristillistä yhteisöä missään sellaisessa mielessä, mikä ei olisi kokonaan tämän yhteisön oman projektion tulosta. (2) Ajatus profeetallisesta sanomasta, jonka alkuperä on ”tuonpuoleisessa” ja joka on riippumaton inhimillisestä tahdosta, on tällaisen näkemyksen mukaan illusorinen. Lukijat itse luovat sanan. (3) Armon ja ilmoituksen käsitteet ymmärretään illusoriksi, koska Richard Rortyn mukaan ei ole mitään ”annettua”. (4) Ristin sanoma ymmärretään pelkäksi perinteen luomaksi kielelliseksi konstruktioksi. Tämän väitteen esittivät gnostilaiset jo toisella tai kolmannella vuosisadalla. (5) Tulisi mahdottomaksi tunnistaa edes systemaattisia opillisia virheitä. Sosiaalisen pragmatismin mukaan totuuden kriteerit määräytyvät niiden ehdoilla, jotka ovat saaneet yhteisössä valta-aseman.