Muokataan sivua Narraatiokritiikki (raamatuntutkimus)

Narraatiokriittistä tutkimusta perustellaan historiallis-kriittisen tutkimuksen kyvyttömyydellä tuottaa yleispäteviä tuloksia tai tehdä oikeutta Raamatun tekstille. Powell (1990: 86) kiinnittää huomiota siihen, että viime vuosisadan aikana valtava määrä tutkimusta on omistettu kysymyksille Uuden testamentin kirjojen kirjoittajista, ajoituksesta, alkuperästä ja lähteistä. ”Kuitenkin vain harvoissa tapauksissa on saavutettu minkäänlaista yksimielisyyttä.”  

Hans Frey (1974) kritisoi historiallis-kriittisten lähestymistapojen kyvyttömyyttä ottaa vakavasti evankeliumien luonnetta kertomuksina. Evankeliumit ovat kertomuksia Jeesuksesta. Ne eivät ole pelkkiä kokoelmia häntä koskevista sekalaisista tosiasioista. Ne on tarkoitus lukea alusta loppuun yhtenäisinä kokonaisuuksina. Niitä ei ole tarkoitus hajottaa yhä pienempiin irrallisiin palasiin, jotta voitaisiin arvioida yksittäisten katkelmien suhteellista arvoa. 

Narraatiokriittinen tutkimus on paljastanut evankeliumien yhtenäisyyden tavalla, joka kyseenalaistaa muotokritiikin olettamukset niiden synnystä.  Powell (1990: 92) kysyykin: ”Jos esimerkiksi Markuksen evankeliumi olisi pelkästään eri lähteistä koottu ja erillisistä ainesosista koostuva kokoelma, ei olisi odotettavissa, että sen pääasialliset henkilöryhmät kuvattaisiiin johdonmukaisesti läpi koko evankeliumin.” Kirjallisuudentutkija Roland Mushat Frye tutki neljää evankeliumia ja päätteli että jokainen niistä näyttää olevan ”merkittävän kirjallisen arvon omaava kertomus, johon on yhdistetty erilaisia aineksia niin tehokkaasti, että jokaista evankeliumia tulisi käsitellä omana kirjallisena teoksenaan.” (Frye 1971: 220.)  

Koska narraatiokritiikki kiinnittää huomiota tekstin lopulliseen muotoon, se pyrkii sijoittamaan yksittäiset kertomukset osaksi suurempaa kertomusta. Tämä mahdollistaa sen, että osien välille voi syntyä jännitteitä, joilla on tärkeä teologinen merkitys. Historiallis-kriittisen tutkimuksen ongelmana tässä suhteessa oli, että sillä oli taipumus luokitella kaikki vähänkin erilaiset näkökulmat eri lähteisiin, jolloin se ei tehnyt oikeutta Raamatun ilmoituksen yksityiskohdille osana Raamatun kokonaisuutta.

Narraatiokritiikin mukaan evankeliumit pitäisi ensin ymmärtää omilla ehdoillaan, ennen kuin niitä aletaan käyttää todistusaineistona jotakin muuta varten, esimerkiksi sitä varten, mitä tietoa niistä saadaan historiallisista tapahtumista. (Powell 1992: 3.) Narraatiokritiikin ongelmana voidaan pitää, että se saattaa joskus pitää historiallista kysymystä toisarvoisena verrattuna tekstin kirjallista rakennetta koskevalle kysymykselle. 

Historiallis-kriittisen lähestymistavan edustajat tavallisesti puolustavat lähestymistapaa, jonka mukaan evankeliumeja pitäisi käsitellä ”niin kuin mitä tahansa muuta kirjaa”. Narraatiokritiikin edustajien mukaan ongelmana tässä periaatteessa on, että evankeliumit eivät ole muiden kirjojen kaltaisia. Ne ovat oma kirjallisuudenlajinsa. Niitä tutkittaessa on tehtävä oikeutta niiden kirjallisille erityispiirteille.  

Rene Welleck ja Austin Warren esittävät klassisessa kirjallisuuskritiikin oppikirjassaan (1975), että aitoa kirjallisuusanalyysia voidaan suorittaa vain kirjallisuudesta, joka on ”tietoisesti mielikuvituskirjallisuutta”. Tältä pohjalta näyttäisi, ettei kirjallisuusanalyysi ollenkaan sovi evankeliumien analysointiin. 

Erich Auerbach (1992) kuitenkin edustaa toisenlaista lähestymistapaa. Auerbachin mukaan Raamatun kertomuksia voidaan analysoida kirjallisuuskriittisin menetelmin. Kun Raamatun kirjoittajat päättivät välittää sanomansa kertomusten muodossa, he valitsivat kerronnallisen esitystavan todellisuuden kuvauksessa. Kerronnallinen esitystapa on piirre, joka Raamatun kirjoittajilla on yhteistä monien muiden kirjoittajien kanssa. Todellisuuden kuvaaminen kertomusten muodossa on Auerbachin mukaan kirjallisuuden peruselementti, joka ylittää perinteiset erottelut esteettisten ja historiallisten tarkoitusperien välillä. Siitä, mitä kirjoittaja haluaa sanoa kertomuksessa raportoiduista asioista - olipa kertomus totuudenmukainen tai kuviteltu – voidaan päästä selville kiinnittämällä huomiota kirjoittajan käyttämään ilmaisutyyliin. ”Auerbachin tutkimukselle on luonteenomaista, ettei hän ole rajoittunut vain kaunokirjallisuuteen. Hän tarkastelee myös historiankirjoitusta, esseistiikkaa, muistelmia ja kirjeitä.” (Riikonen 1992: 15.)

Narraatiokritiikki pyrkii vastaamaan kysymyksiin: Mikä on kertomuksen juoni? Kuinka luonnekuvauksia rakennetaan? Minkälainen vaikutus kertomuksella on lukijoihinsa ja miksi sillä on tämä vaikutus? Niinpä narraatiokritiikki voi auttaa paljastamaan Raamatun keskeisiä teemoja. Esimerkiksi David Clines (1997) käytti narraatiokritiikkiä identifioidakseen viiden Mooseksen kirjan yhtenäisyyden perustana olevat teemat. Tällä tavalla pystytään tekemään paremmin oikeutta Raamatun kirjojen yhtenäisyydelle. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, millainen kertomus teoksessa kerrotaan, miten sen juoni on rakentunut, millaisiin periaatteisiin henkilökuvaus nojaa, kenen näkökulmasta asiat esitetään jne.

Naturalistisesti suuntautuneen historiallis-kriittisen tutkimuksen vaihtelevat arvaukset Raamatun kirjojen tekijöistä ja lukijoista ovat johtaneet narraatiokritiikkiä pois historiallisesta lähestymistavasta. Narraatiokritiikot epäilevät mahdollisuutta selvittää alkuperäistä historiallista viestintätilannetta ja saada luotettavaa historiallista tietoa Raamatun kirjojen tekijöistä ja lukijoista. Jäljelle näyttäisi jäävän pelkkä viesti ilman kiinteää yhteyttä lähettäjään ja vastaanottajaan. Narraatiokriitikot pyrkivät ratkaisemaan tämän ongelman sijoittamalla viestintätilanteen tekstin sisälle. Esimerkiksi narratiivinen evankeliumitutkimus ei ole kiinnostunut todellisista ihmisistä (kirjoittajista ja lukijoista), vaan siitä, millaisen tekijän tai lukijan teksti itse olettaa itselleen. Niinpä puhutaankin tekstin sisäistekijästä ja sisäislukijasta, joita itse itse kertomus edellyttää. Näillä käsitteillä tarkoitetaan kaikkien niiden piirteiden kokonaisuutta, joita teksti olettaa tekijällään ja lukijallaan olevan. Sisäistekijä ja sisäislukija ovat erillisiä todellisista historiallisista tekijöistä ja lukijoista. Sisäislukijan sanotaan olevan tekstissä ikään kuin siihen sisälle ohjelmoituina lukuodotuksina. Klint (2002: 95) kuitenkin kysyy: ”Mutta onko näin todella, vai heijastavatko nämä lukijamallit pikemminkin tutkijan – koko prosessin ainoan todellisen lukijan – omaa lukukokemusta tekstin äärellä?”

Narraatiokritiikissä kiinnitetään myös huomiota kertomuksessa käytettyihin retorisiin keinoihin kuten symboliikkaan ja ironiaan. Joissakin tapauksissa kertomuksissa käytetty ironia on ilmeistä. Joskus ironiaa kuitenkin käytetään peitetysti. Koska ironia pyrkii luonteensa puolesta olemaan hienovaraista, sitä ei voida aina tarkasti tunnistaa. On aina mahdollista olla huomaamatta sitä. Toisaalta on myös totta, että tutkija voi helposti löytää ironiaa sieltäkin, missä sitä ei itse asiassa ole. Paul Duke kirjoittaa: 

{{sitaatti|Tekstistä ironiaa etsivät tutkijat ja kriitikot joutuvat helposti täysin huumaantuneiksi kerran metsästyksen jännityksen koettuaan. He eivät ainoastaan ylitä rajojaan vaan he avaavat tulen kaikkea kohti, mikä tekstissä liikkuu. (Duke 1985: 2.)}}

Niinpä jotkut analyysit Raamatun tekstien oletetusta ironiasta kertovat enemmän kriitikkojen kuin tekstin kirjoittajan luovuudesta. 

Narraatiokritiikissä pyritään kertomuksen tapahtumia luokittelemaan sen mukaan, mitä pidetään ydintapahtumina ja mitä pidetään niistä riippuvaisina. Myös tällaisessa luokittelussa kriitikon subjektiivisilla painotuksilla on suuri merkitys. Esimerkiksi voimme ottaa Frank Materan (1987) analyysin Matteuksen evankeliumin juonesta. Materan mukaan Matteuksen evankeliumissa on kuusi ydintapahtumaa, jotka ovat hänen mukaansa kertomuksen käännekohtia: (1) Jeesuksen syntymä (2:1) käynnistää kriisin sen osalta, miten ihmiset suhtautuvat Messiaaseen. (2) Jeesuksen julkisen toiminnan alku (4: 12-17) edustaa käännekohtaa, koska kriisistä tulee tämän jälkeen selväpiirteisempi. Tämän jälkeen kertomuksessa tuleva aines keskittyy erityisesti selventämään, miten Israel vastaa Jeesuksen saarnaan, opetukseen ja parantamistyöhön. (3) Kysymys Johannes Kastajasta (11:2-6) on johdantona ainekselle, jossa Jeesuksen itsensä täytyy tehdä olennainen ratkaisu. Tullessaan niiden hylkäämäksi, joiden luo hänet on lähetetty, hän päättää keskittää huomionsa opetuslapsiinsa ja kaikkiin niihin, jotka uskovat, vaikka he olisivat syntyperältään ei-juutalaisia. (4) Tämän ratkaisun jälkeen keskustelu Kesarean Filippissä (16: 13-28) on johdantona kertomuksen seuraavaan kriisiin. Nyt Jeesuksen opetuslasten täytyy päättää, ovatko he valmiita seuraamaan Messiasta, joka kutsuu heitä kärsimykseen ja kuolemaan. (5) Jeesuksen suorittama temppelin puhdistaminen (21: 1-17) on johdanto kertomukseen Jeesuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta. (6) Lähetyskäskyn antaminen on ydintapahtuma, jolle alisteisia tapahtumia ei kertomuksessa ole. Se on koko evankeliumin huippukohta ja johdanto lukijan kohtaamaan kysymykseen: Saarnataanko evankeliumia kaikille kansoille?

Materan analyysissa on olennaisia ongelmakohtia, jotka kertovat siitä, että tämäntyyppinen analyysi riippuu tutkijan taustaoletuksista. On esimerkiksi kyseenalaista pitää ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta alisteisina temppelin puhdistamiselle sen sijaan että niitä pidettäisiin itsenäisinä ydintapahtumina. Yleisellä tasolla Matteuksen evankeliumin juonen ytimenä voidaan pitää pyrkimystä antaa kuvaus Jeesuksen henkilöstä. Kaikki tapahtumat valottavat eri puolia hänen henkilöstään. 

Narraatiokriittinen analyysi kiinnittää siis perustellusti huomiota joihinkin historiallis-kriittisen lähestymistavan puutteisiin. Samalla narraatiokritiikin rajoituksena on, että historiallinen näkökulma ei ole siinä keskeinen. Esimerkiksi evankeliumeja saatetaan tarkastella niin yksipuolisesti erillisinä kertomuksina, että ongelmaksi muodostuu niiden välisen yhteyden näkeminen. Voidakseen tehdä oikeutta Raamatun yhtenäisyydelle narraatiokritiikki edellyttäisi kanonisen näkökulman huomioon ottamista. Raamatun ilmoitus kertoo yhden suuren kertomuksen, joka lähtee maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta, Pelastajasta ja historian päämäärästä. Sen lisäksi Raamatussa on monia tälle suurelle kertomukselle alisteisia kertomuksia. Sekä Raamatun suuri kertomus että sille alisteiset pienet kertomukset ovat luonteeltaan historiallisia kuvauksia. 

Olennainen kysymys myös narraatiokritiikin osalta koskee sitä, toteutetaanko sitä supranaturalistisista vai naturalistisista lähtökohdista. Jos narraatiokritiikkiä toteutetaan naturalistisista lähtökohdista, silloin tekstin luonne Jumalan ilmoituksena on suljettu pois ja tutkimustulokset päätyvät esittämään tekstin tässä valossa. Tämä vääristää tekstin ymmärtämistä, jos teksti itse asiassa on Jumalan ilmoitusta. Raamatun kertomuksiin on sisäänrakennettu näkökulma, jossa kertojalla on kaikkitietävän olennon näkökulma. Ei ole olemassa mitään tietoa, joka ei olisi kertojan tiedossa. Raamatun kertoja tuntee kaikkien kertomuksensa henkilöiden sisäiset ajatuksetkin. Hän tuntee jopa Jumalan ajatukset, tunteet ja asenteet. Niinpä Raamatun kertomuksiin on sisäänrakennettu viesti, jonka mukaan Raamatun kertoja on luotettava. Hän ei koskaan valehtele lukijalleen, vaikka hän saattaakin pidättää jotakin tietoa joko pysyvästi tai väliaikaisesti. (Parry 2005: 529.) Keskeinen kysymys Raamatun tutkimuksen kannalta koskee tämän kaikkitietävän kertojan näkökulman merkitystä Raamatun tekstin ymmärtämiselle.