Muokataan sivua Isaac Newton

Sir Isaac Newton PRS, FRS (juliaanisen kalenterin mukaan 25. joulukuuta 1642 – 20. maaliskuuta 1727, gregoriaanisen kalenterin mukaan 4. tammikuuta 1643 – 31. maaliskuuta 1727) oli englantilainen fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi. Newton loi perustan klassiselle mekaniikalle teoksessaan Philosophiae Naturalis Principia Mathematica vuonna 1687. Principiassa Newton esitteli painovoima- ja liikelakinsa. Principiaa pidetään Keplerin 1600-luvun alussa aloittaman tietellisen vallankumouksen kohokohtana. Newtonia pidetään Gottfried Leibnizin ohella differentiaali- ja integraalilaskennan keksijänä. Newtonia pidetään myös modernin optiikan kehittäjänä. Hän huomasi, että valkoinen valo koostuu useista eri väreistä eli eri aallonpituuksista, jotka taittuvat eri tavalla prismassa ja synnyttävät spektrin. Hän myös ymmärsi, että spektri voitiin koota uudelleen valkoiseksi valoksi toisella prismalla. Newton loi empiirisen jäähtymislain sekä tutki äänen nopeutta. Newton keksi myös oman version peilikaukoputkesta huomattuaan linssien aiheuttavan väriaberraatiota, joka oli vältettävissa peileillä.

Newton toimi Englannin parlamentissa, joskaan ei ollut aktiivinen jäsen, sekä Englannin rahapajan Royal Mintin johtajana. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että Newton oli vahvasti uskonnollinen ja hänellä oli laaja kokoelma okkultistisia kirjoituksia. Newton tutki myös alkemiaa.

Newtonin suhde Raamatun maailmankuvaan

Isaac Newton on toinen tunnettu ja viime aikoina paljon tutkittu esimerkki raamatullisen maailmankuvan vaikutuksesta luonnontieteelliseen tutkimukseen. Newtonin käsitys maailmankaikkeudessa olevan aineen luonteesta ja määrästä perustui hänen käsitykseensä Jumalasta. Koska hänellä oli tietynlainen käsitys Jumalasta, hän sen pohjalta torjui mekanistisen käsityksen aineesta ja omaksui dynaamisen näkemyksen. Mekanistisen käsityksen mukaan aineellinen kappale voi vaikuttaa toiseen vain silloin, kun kappaleet koskettavat toisiaan. Mekanistinen käsitys perustui siihen, että koska kappaleet ovat läpäisemättömiä, kaksi toisensa kohtaavaa kappaletta eivät voi läpäistä toisiaan, vaan ainakin toinen niistä joutuu muuttamaan suuntaa. Newton kuitenkin korosti Jumalan vapautta maailmankaikkeuden luomisessa ja piti siksi mahdollisena, että aineella on ominaisuuksia, joita ihmisymmärrys ei luonnostaan olettaisi. Siksi hän oli avoin mahdollisuudelle, että aineellinen kappale voi vaikuttaa toiseen kappaleeseen koskettamatta sitä, etäisyydestä. Tämä teki hänelle mahdolliseksi painovoimalain keksimisen, joka perustuu dynaamiseen käsitykseen aineesta. Tästä kertoo esimerkiksi hänen varhainen, vuodelta 1684 peräisin oleva käsikirjoituksensa De Gravitatione et Equipondo Fluidorum, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1962:

Kuvaamani kappaleen idean käyttökelpoisuus tulee ilmeiseksi sen tosiasian kautta, että se selvästi sisältää tietynlaisen maailmankäsityksen päätotuudet ja täysin vahvistaa ja selittää ne. Sillä me emme voi olettaa tämänkaltaisia kappaleita, ilman että samanaikaisesti oletamme Jumalan olevan olemassa. Jos sanomme Descartesin kanssa, että kappale on laajuutta, emmekö selvästi avaa polkua kohti ateismia, koska meillä silloin on sellainen idea kappaleesta, joka on ilman mitään suhdetta Jumalaan. Etsimmepä miten paljon tahansa voimme tuskin löytää muuta perustelua ateismin puolesta kuin tämän käsityksen kappaleesta, jonka mukaan sillä on täydellinen, ehdoton ja itsenäinen olemassaolo itsessään. Tällainen käsitys melkein kaikilla meistä on laiminlyönnin takia lapsuudestamme asti (ellen erehdy), niin että me ainoastaan sanoissamme kutsumme kappaleita luoduiksi ja riippuvaisiksi. (Newton 1962: 143–144.)  
Newtonin mukaan aineen ja avaruuden samaistaminen Descartesin tapaan ”johtaa ateismiin, koska tämän näkemyksen mukaan avaruutta ei ole luotu, vaan se on ollut ikuisesti olemassa, ja koska meillä tämän näkemyksen mukaan on siitä ehdoton käsitys ilman suhdetta Jumalaan”. Tämä tekisi ”mahdolliseksi ajatella avaruutta, samalla kun kuvittelemme, ettei Jumalaa ole olemassa”. (Newton 1962: 141–143.) Newton puolustaa ajatusta, että aineen tunnetut lainomaiset ominaisuudet (esimerkiksi sen läpäisemättömyys) tulisi ymmärtää ilmauksiksi Jumalan jatkuvasta toiminnasta. Aineen ominaisuuksien tulisi ymmärtää olevan seurausta siitä, että Jumala ajattelee ja tahtoo aineella olevan kyseisiä ominaisuuksia. Tästä on vain lyhyt askel päätelmään, että aineella voi olla tähän asti tuntemattomia ominaisuuksia. Jumalan hallitsemassa maailmankaikkeudessa aineella voi olla sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat vastoin mekanistisen teorian oletuksia siitä, mikä aineelle on mahdollista. Newtonin käsitys aineesta riippui hänen Jumala-käsityksestään, koska aine on Jumalan luomusta ja Jumala ylläpitää aineen lainalaisuuksia. Yksi aikamme merkittävimmistä tieteenhistorioitsijoista Betty Jo Dobbs kommentoi Newtonin ajattelun perustaa hänen Jumala-käsityksessään:

{{sitaatti|Herää kuitenkin kysymys, miksi Newton oli valmis luopumaan Descartesin pyörreselityksestä taivaankappaleiden liikkeille, kun monet hänen älykkäimmistä aikalaisistaan eivät olleet siihen valmiita. Ei ole mahdotonta, että vastaus tähän kysymykseen liittyy toiseen joukkoon johtavia oletuksia, Jumalan tahdon vapautta korostavan teologian oletuksiin, joihin Newton pitäytyi, mutta joihin hänen mannermaiset kriitikkonsa eivät pitäytyneet tai eivät ainakaan yhtä vahvasti. Jumalan tahdon vapauteen uskova on vakuuttunut siitä, että Jumalan tahto on Jumalan ensisijainen ominaisuus ja että maailma on täysin satunnainen (contingent) ja riippuvainen Jumalan tahdosta. Koska Jumalan tahto on ehdoton, Hän voi tehdä mitä tahansa sellaista, mikä ei sisällä ristiriitaa. Ihmisen vähäisen ymmärryksen pohjalta ei voida ratkaista, mitä Jumala voi haluta tehdä – – Mekaanisten periaatteiden ”järkevyys” ei siksi tehnyt yhtä suurta vaikutusta Newtoniin kuin muihin – – On mahdollista, jopa todennäköistä, että tietyt johtavat oletukset ja ajatusjärjestelmät mekaanisen filosofian ulkopuolelta tekivät Newtonille mahdolliseksi luopua dramaattisella tavalla oikeaoppisen mekanismin opista, vaikka hän ei ainakaan aluksi pystynyt päättämään, mikä olisi kaikkein sopivin vaihtoehto. (Dobbs 1988: 81.)}}

Newtonin käsitys Jumalasta teki hänet avoimeksi sen osalta, millaisia ominaisuuksia aineella voi olla. Tämä avoimuus teki hänelle mahdolliseksi löytää yleisen painovoimalain, joka oli ristiriidassa vallitsevien mekanististen oletusten kanssa. Ernan McMullin päättelee, että Newtonin käsitys Jumalasta ei ainoastaan johtanut häntä keksintöönsä vaan myös ohjasi sen yksityiskohtaisempaa kehittämistä.

{{sitaatti|Newton yritti turhaan rajoittaa Principian lukijoita muodollisiin todisteluihin. Oli mahdotonta löytää muodollisesta päättelystä perusteita hänen kehittelemilleen ideoille – – Hänen seuraajilleen oli suuri merkitys sillä, että oli hyväksyttävää esittää selitys, jossa vedotaan etäisyydestä tapahtuvaan vaikutukseen. Koko teoretisoinnin kulkua ohjasi – – tämä mahdollisuus. Se ei ollut jälkikäteen lisätty tulkinta muodollisille todisteluille, jotka oli jo kokeellisesti vahvistettu. Se oli periaate, joka ohjasi teorian rakentamista ja myöhempiä muunnoksia – – Newton ei olisi voinut kehittää teorioitaan ilman maailmankäsitykseen liittyviä periaatteita – – Me saatamme esimerkiksi kokea kiusausta valittaa sitä, että hän jatkuvasti vetosi luonnolliseen teologiaan, joka liian helposti teki Jumalasta aktiivisen toimijan fysikaalisessa todellisuudessa. Mutta hänen täytyi vedota kaikkein varmimpina pitämiinsä oivalluksiin, ja tämä kuului niihin. (McMullin 1978: 126–127.)}}
 
Newtonin käsitys Jumalasta ei ainoastaan vaikuttanut hänen käsitykseensä aineen luonteesta ja sen mukana painovoimalain kehittämiseen. Se ohjasi hänen teoretisointiaan myös muissa kysymyksissä. Ne hypoteesit, joita hän tutki ilman elastisuudesta, valon taittumisesta, sähköstä ja itse elämästä poikkesivat johdonmukaisesti mekanististen oletusten asettamista rajoituksista.  (Wykstra 1996: 145.) Viimeaikainen Newton-tutkimus on osoittanut, että Newtonin käsitys Jumalasta vaikutti hänen käsitykseensä aineen luonteesta ja aineelle ominaisista ”aktiivisista periaatteista”, jotka puolestaan ohjasivat hänen tieteellistä teorianmuodostustaan tavoilla, jotka tekivät mahdollisiksi monia hänen keskeisistä tieteellisistä löydöistään.

Näyttää ilmeiseltä, että Newton itse asiassa hylkäsi sen mekanistisen käsityksen maailmankaikkeudesta, joka usein luetaan hänen nimiinsä. Newtonin ystävä ja oppilas Samuel Clarke (1675–1729) tuo tämän näkemyksen selvästi ilmi kirjeenvaihdossaan Leibnizin kanssa: 

{{sitaatti|Näkemys, jonka mukaan maailma on suuri kone, joka toimii ilman Jumalan asioihin puuttumista, aivan kuten kello käy ilman kellosepän apua, on materialismin ja kohtalouskon käsitys. Tällä käsityksellä on taipumus sulkea pois se, että Jumala ohjaa ja hallitsee todellisuutta. Tämä poissulkeminen tehdään sillä verukkeella, että Jumala on tuonpuoleinen älykkyys. (Clarke; sit. Davis 1996: 84.)}}

Newtonin mukaan maailma on Jumalan jatkuvasti ohjaama ja hallitsema. Clarken sanoin ilmaistuna Jumalan viisaus ei merkitse sitä, että ”hän tekee Luonnon (aivan kuten kelloseppä tekee kellon) kykeneväksi toimimaan riippumattomana Jumalasta (sillä tämä on mahdotonta, koska ei ole olemassa Luonnon voimia, jotka olisivat riippumattomia Jumalasta) – –”. Jumalan viisaus sisältää ennemminkin sen, että ”hän luo aluksi täydellisen idean luomistyöstään, ja luomakunta saa alkunsa ja pysyy voimassa tämän alkuperäisen täydellisen idean mukaisesti Jumalan voiman ja hallinnan jatkuvan ja keskeytyksettömän toiminnan kautta”. (Clarke; sit. Davis 1996: 84.)

Newtonin ja Clarken käsityksistä seuraa, että erottelu luonnollisten ja yliluonnollisten tapahtumien välillä hämärtyy tai häviää kokonaan. Clarken mukaan ”luonnollinen ja yliluonnollinen eivät ole ollenkaan erilaisia suhteessa Jumalaan, ne ovat vain meidän käsityksissämme ilmeneviä erotteluja” (Clarke; sit. Davis 1996: 85). Ihmeet ovat Jumalan epätavallisia tekoja, mutta luonnon tavanomainen kulku on yhtä lailla Jumalan tekoa. Ruumiin herättämistä kuolleista kutsutaan ihmeeksi, kun taas ihmisruumiin normaalia syntymää ja kehitystä kutsutaan luonnolliseksi tapahtumaksi ”pelkästään siitä syystä, että Jumalan voima vaikuttaa yhden tavanomaisesti ja toisen epätavanomaisesti” (Clarke; sit. Davis 1996: 85).

Newton ilmaisee saman ajatuksen useissa julkaisemattomissa kirjoituksissaan. Yhdessä niistä hän kirjoittaa: 

{{sitaatti| Ihmeitä ei kutsuta tällä nimellä siksi, että ne ovat Jumalan tekoja, vaan siksi, että ne tapahtuvat harvoin ja siksi herättävät ihmetystä. Jos niitä tapahtuisi jatkuvasti tiettyjen luonnonlakien mukaisesti, ne eivät olisi enää ihmeitä, vaan niitä pidettäisiin filosofiassa luonnon ilmiöinä huolimatta siitä, että niiden syy saattaisi olla meille tuntematon. (Newton; sit. Davis 1996: 85.)}} 
 
Sekä luonnon tavanomainen kulku että ihmeet ovat yhtäläisesti Jumalan tekoja, joka tekee kaiken vapaasti oman tahtonsa mukaan. Newtonin mukaan mekanistiset selitykset eivät riitä selittämään edes luonnon tavanomaista kulkua, koska elämme Jumalan luomassa maailmankaikkeudessa. Jumala hallitsee maailmankaikkeutta niin kuin hän haluaa. Ainoa tapa päästä selville maailmankaikkeuden dynamiikasta on tutkia sitä kokemusperäisesti ja kokeellisesti.